3.10.2014

4.10.2014



Huomenna, 4.päivä lokakuuta on oman vuoden kiertokulun synkin päivä. Äidin kuolinpäivä. Huomenna tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun silloinen maailmani romahti ja menetin äitini ja siinä samalla koko lapsuusajan perheeni, 22-vuotiaana. Aivan liian varhainen ikä menettää oma äiti. Tuskin siihen koskaan on valmis, oli ikä mikä hyvänsä. Mutta 42-vuotiaana ei nyt yksinkertaisesti kuulu kenenkään kuolla.

Jos ihmiseltä vedetään varoittamatta matto jalkojen alta, sitä alkaa pelätä seuraavia askeleita. Nän voi elämässä käydä. Ei menekään kaikki niin kuin on suunniteltu.

Noin 13 vuotta sitten kävimme mieheni kanssa vanhan autioituneen maatilan pihapiirissä. Tämä oli T:n suvun perikunnan omistama vanha maalaistalo kotipitäjässämme. Vitsailimme, että muutettaisiinko asumaan tänne. "Voitais ottaa vaikka kanoja". Ajatus heitettiin ilmoille vitsinä - olimme vasta parikymppisiä ja molemmilla oli halua lähteä katselemaan vähän maailmaa. Kun muutimme Isojoelta pois, ajattelin, että tuskin tulee takaisin palattua. Tai itse asiassa vannoin, että koskaan en takaisin tähän tuppukylään tule. Vähänpä tiesin. Aika lailla tasan 10 vuotta tuosta olimme allekirjoittamassa kauppapapereita samaisesta maatalosta - nykyisestä kodistamme. 

Tuossa välissä ehti tapahtua kai kaikkea aika normaalia mitä nyt monille 20-30 vuoden iässä tapahtuu; valmistutaan, saadaan työpaikka, hankitaan koira, ostetaan asunto, saadaan lapsia, osallistutaan taloyhtiön talkoisiin ja haaveillaan hiukan isommasta asunnosta, paremmalla asuinalueella. Ja sitten yhtäkkiä turvallinen maailma keikkuu. Tapahtuu jotain, mihin ei osaa ollenkaan varautua. Läheinen ihminen kuolee. Sitä alkaa miettimään elämäänsä ihan uudelta kantilta. Mitä oikeasti haluaa ja tarvitsee ollakseen onnellinen. Pikkuhiljaa alkaa kyseenalaistamaan kaiken, mistä on aiemmin kuvitellut tarvitsevansa onneen. En tiedä oliko kaiken tämän pohdinnan takana äidin kuolema, vaiko mikä, mutta pikkuhiljaa koko siihen asti elämämme, turvallinen ja tasainen elämä, alkoi tuntumaan jollain tapaa tyhjältä ja merkityksettömältä. Meillä oli asiat hyvin - molemmilla vakityö, ja oma asunto paritalon puolikkaassa, adoptioprosessikin hyvällä mallilla. Jotain silti puuttui. Unelmoin suuresta pihapiiristä jossa olisi mahdollista puuhata ja toteuttaa ideoita, haaveilin eläimistä ja siitä, että olisi rauhaa ja tilaa ympärillä, paikka jossa olisi mahdollista toteuttaa haaveita ja jota voi rakentaa itselleen ja perheelleen niin kauan kuin maallinen elämä suo. Mikä mahtavinta, en suinkaan ollut haaveineni yksin. En edes muista, kumman idea maalle muutto lopulta oli. Elimme tuota samaa vaihetta molemmat samanaikaisesti, mikä on oikeasti aika hienoa ja ihmeellistä. Elokuva Revolutionary Road teki meihin molempiin lähtemättömän vaikutuksen ja oli varmaan lopullinen niitti kaikelle. 


Jossain kohtaa, tulimme siis uudelleen tähän nykyisen kotimme autioituneeseen pihaan ja olimme varmoja, että tämä on se paikka. Oikeastaan vasta nyt varmistuimme, että muutamme maalle. Ei esikaupunkialueelle, vaan maalle. Korpeen. Sinne samaiseen tuppukylään, johon ei kummallakaan vielä joitain vuosia sitten ollut aikeita palata. Tähän taloon. Muita vaihtoehtoja ei ollut enää yht'äkkiä meille olemassakaan. Täällä on tilaa elää ja hengittää ja toteuttaa omia haaveita. Tuntui, että talo valitsi meidät ja me vaan teimme niin kuin oli tarkoitettukin. Rakastuimme taloon ja tähän paikkaan, sekä siihen rauhaan ja tunteeseen jolla talo ja pihapiiri otti meidän vastaan. Tuntui hassulta rakastua taloon, sen hirsiseiniin ja elämää nähneisiin rakenteisiin. Siitä tuli kuin yksi perheenjäsen jota teki mieli halata ja suukottaa. Sillä oli nimikin - Pihlaja. Sen menetystä alkoi pelkäämään. Se tuntui ajatuksena kuristavalta tunteelta rinnassa. Tämä oli meille paljon enemmänkin kuin vaan talo. Tässä oli meidän koti. Ei kämppä, ei asunto. Vaan Koti. 

Täytyi tehdä päätöksiä. Aikaistimme muuttoa Pihlajaan suunnittellusta. Alunperin suunnitelmana oli kunnostaa Pihlaja kevyesti kesäasunnoksemme jonne voisimme muuttaa "sitten joskus" kun siihen tulee mahdollisuus. Varmaan ensimmäinen ajatus pysyvästi muuttamisessa siinsi jossain eläkeiässä. Hyvin nopeasti se kuitenkin aikaistui ja lopulta muuttoa vauhditti poikamme F. Olin hoitovapaalla F:n kanssa kotona, ja ajattelimme, että lapsen kannalta paras aika muuttaa olisi nyt hoitovapaan aikana, kun poika viettää joka tapauksessa aikaa minun kanssani kotona. 

Loppu onkin sitten historiaa. 

Irtisanoutimiset molempien työpaikoilla, asunto myyntiin ja uudenlaisen elämän rakentaminen maalla. Vuosi vuokralla asumista ja kodin remontoimista. Uuden, yhteisen yrityksen perustaminen. Vuonna 2012, muutama päivä ennen joulua pääsimme muuttamaan Pihlajaan. 

Tässä, vanhan pirtinpöydän ääressä, salissa iltahämärässä, tätä postausta kirjoittaessani voin todeta eläväni unelmaani. Sitä samaa unelmaa on onneksi jakamassa perheeni. En osaa pukea sanoiksi sitä tunnetta jonka tämä paikka on saanut aikaan. Eipä kai tarvitsekaan. 

Meille tämä on paljon enemmän kuin vain pelkkä talo, ja sen rakennukset. Pihlaja on meidän turvapaikkamme. Paikka jota haluamme rakentaa pala kerrallaan omia unelmia seuraten. Ei tarvitse miettiä jälleenmyyntiarvoja, sillä tämä on se paikka josta emme lähde. Muuta kuin sitten jalat edellä, kun sen aika tulee. Tuo ajatus tuntuu hurjalta, mutta samalla aika rauhoittavalta. 

Tänne me jäämme. 

En muuten usko sattumiin. Neljäs päivä lokakuuta ei ole yksistään enää vuoden synkin päivä, vaan nykyään se on samalla myös meidän poikamme nimipäivä. Uskomatonta että tuo päivä sattui kaikista 365 päivästä äidin kuolinpäivälle. Pihlajan rakensi aikanaan Frans Pihlaja. Outo yhteensattuma sekin. Nimi on enne?

*************

Tämä oli lyhykäisyydessään meidän "talotarinamme" jonka Omppulan Suvi haastoi kertomaan (tässä postauksessaan).

Kertokaa ihmeessä omat talotarinanne. Mielellään lukisin. 

Irtoisiko talotarinaa?

48 kommenttia:

  1. Tiedän juuri mistä puhut - mä menetin isäni yhtäkkisesti 13 vuotta sitten, ja olin tuolloin 25 vuotias. Tuntui kuin turvallinen takaseinä olisi puhallettu pois, ja seisoin yhtäkkiä jyrkänteen reunalla, allani vain tyhjää. Ja niin kuin vuosia myös vannoin, että tähän kotitaloomme en ala, olemme nyt täällä. Ja vaikka säännöllisesti unelmoin siitä ihan maalla asumisesta, jonka melkein toteutimme, uskon että olemme tässä loppuelämäksemme. Niin ne asiat kääntyvät, juuri siihen suuntaan kuin on tarkoituskin. Oli kiva lukea matkastanne, kiitos ja voimia huomiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vannomatta siis paras :)
      On turvallinen tunne tuntea asuvansa talossa jossa on aikomus vanheta.

      Kiitos - ja halaus sinulle isäsi poismenon johdosta.Joskus mietin, että onneksi äkkinäisellä poismenolla voi lohduttautua, että se on aika armelias tapa kuolla - vaikka omaisille se ei anna aikaa käsitellä asiaa ja jättää hyvästejä.

      Poista
  2. Voi mikä tarina! Itkin ja välillä nauroin kyynelten läpi. Elämä tosiaan on ihmeellistä ja ihmeellistä on myös se, että täytyy elää tarpeeksi, tajutakseen sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä nieleskelen täällä näitä ihania kommentteja lukiessa. :) Kiitos!

      Poista
  3. Herkkistä! Joo, varmaan se tarina irtoaa tässä joku ilta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiinnolla odotan ja aikanaan luen - en tiedä oletko jossain vanhoissa postauksissa kertonut aiheesta?

      Poista
  4. Kiitos, että jaoit meidän kanssa tämän koskettavan kirjoituksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun luit :) Huojentavaa saada kommentteja näihin "ohi aiheen" meneviin juttuihin.

      Poista
  5. Minä kiitän myös! Ja terveisiä Ryötönperän aamuhämärästä ja takkatulen rätinästä. Tämä paikka - vaikka emme täällä pysyvästi asukaan - on minulle se, johon kahlitsisin itseni, mikäli kotimaa valloitettaisiin. Ihana kun kirjoitit avoimesti äitisi kuolemasta, tervehdyttävää! Merkkejä - niistä minä aina puhun ja varsinkin toivon, siis MERKKEJÄ. Äidiltä, isältä, isovanhemmilta - sieltä jostain. Viimeksi tällä viikolla (bussissa) oli tosi vahva olo, että äiti seurasi minua. Olen varma, että teillä myös - sinun äitisi, pienen ihanan pojan isoäiti - on mukana ja onnellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos terveisistä!

      Huvila/mökki/piilopaikka (tai mikä kenellekin), voi varmaan edustaa ihan samalla tavalla rauhaa, turvallisuutta ja pysyvyyttä.

      Aloin miettiä näitä kommentteja lukiessa, että jaanko minä turhan avoimesti täällä tuntojani. Tulin siihen tulokseen, että enpä kai. Elämää se kuitenkin lopulta "vaan" on - ei mitään sen arkaluontoisempaa.

      Merkeistä - niitä mä kans aina etsin ja odotan! Ja kyllä niitä aina silloin tällöin aina ilmaantuu, kun vaan on tarpeeksi vastaanottavainen niille!

      Poista
  6. Kaunis mutta surullinen tarina. Sai kyyneleet silmiin. Voimia äitisi poismenon vuosipäivään. Oma isäni lähti täältä vain 47-vuotiaana ollessani 15-vuotias. Liian aikaisin ja juuri silloin kun olisi ehkä eniten kaivannut opastusta elämässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua on itkettänyt näitä kommentteja lukiessa. Ja 4.10. on aina vuoden itkupäivä - silloin tyhjennetään itkuvarastoja ;)

      Ja halaus isäsi poismenosta <3 Kovin nuorena kuoli hänkin :(

      Poista
  7. <3 Kiitos, niin kaunis ja herkkä on tarinanne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun luette ja sanotte jotain <3 Ei tunnu niin hölmöltä höpistä yksin.

      Poista
  8. Varmasti irtoaa! Mullakin tuli kyyneleet silmiin kun luin äidistäsi. Ihmeelistä mitä kaikkea elämässä tapahtuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toistan vähän jo itseäni, mutta erityisen kiva saada kommentteja silloin kun aiheet ei ole helppoja ja sellaisia iloisen kepeitä. Silloin miettii, että meneekö nyt vähän yli. Kiva kun joku sanoo silloin jotain.

      Jään kuulolle, mielenkiintoista kuulla teidänkin talotarina!

      Poista
  9. Kiitos ihanasta ja koskettavasta tarinasta!

    VastaaPoista
  10. Koskettava talotarina, voimia suruntunteisiin! Mieheni on myös menettänyt äitinsä nuorena, 23-vuotiaana. Yhteistä elämää olimme jo tuolloin kulkeneet neljä vuotta, mies menetti äitin, minä anopin ja tulevat lapsemme ei koskaan nähneet mummia. Suru kosketti ja koskettaa edelleen koko perhettämme, vaikka on tietenkin aivan erityinen miehelleni. Tunnistan paljon tarinastasi omia tunteitani ja ajatuksiani maallemuuton suhteen, vaikka me ei muutettu kummankaan kotiseudulle eikä suvun taloon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Itku kurkussa vastailen kommentteihin. Olen pillahtanut kyyneliin lähes jokaisen kommentin kohdalla.

      Mekin muuten olimme olleet yhdessä 4 vuotta mieheni kanssa, kun äitini kuoli. Miehelläni oli todella tärkeä rooli äidin kuoleman ylipääsemisessä. Näin ihan varmasti teilläkin - olet ollut miehesi tukena ja siinä samalla käsitellyt omaa suruasi. En halua ajatella sellaista vaihtoehtoa, että olisin ollut tuolloin yksin.

      Poista
    2. Ja hei, tämän talotarina -haasteen saa napata mukaan, jos tuntuu että haluaisit sen jakaa! En tiedä oletko sitä aiemmin kertoillut, mutta mielellään lukisin!

      Poista
    3. Jaettu suru on varmasti helpompi kantaa ja ylittää. Joskus blogin alkuvaiheilla taisin aivan luhykäisesti kertoa kuinka päädyimme siirtämään taloa, mutta voisihan sitä joskus istahtaa kirjoittamaan talotarina -aiheesta oikein ajan kanssa.

      Poista
  11. Kiitos tästä. Mä itkin kun luin tätä tarinaa. Mulla se oma koti on vielä löytymättä, mutta uskon että sen tietää kun sen kohtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Itku tekee hyvää.

      Luulen, että kaikille koti ei ole siinä mielessä niin merkityksellinen. Siis tottakai se, että on koti - joillekin se voi olla vaan omien tavaroiden säilytyspaikka ja paikka jossa käydään huilimassa. Koska minä olen kotona viihtyvää sorttia, on kodilla ja sen paikalla tosi iso merkitys.

      Poista
    2. Niin ja piti vielä sanoa, että onnea kodin löytämiseen - kyllä sen sitten tietää, kun se osuu kohdalle! :)

      Poista
  12. Hieno ja koskettava tarina! Ja oli kiva saada tarkempi sijainti teille, olen muista jutuista päätellyt, että jossain aika lähellä meitä. Me käytiin aikoinaan katsomassa yhtä taloa Honkajoen yläpuolelta ja teidän kylän läpi on ajettu Kristiinankaupunkiin, kaunista seutua.

    Meilläkin homma lähti vitsistä, sitten tarvitaan vaan kaksi yhtä hullua ja vitsistä tulee totta :) Ja Revolutionary road tuli sitten myöhemmin, niinkuin on ollut puhetta. Muitakin yhtäläisyyksiä talotarinassa riittää. Jokohan voisin taas lukea kirjan... olisi viides kerta ;)

    Tsemppiä tähän päivään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teidän talo ei tosiaan ihan mahdottoman kaukana ole! En muista lukeneeni postausta siitä, miten te Riuttalaan päädyitte, vaikka pitkään olen menoanne stalkannutkin ;) Jos yhtään tuntuu siltä, että voisit kertoilla teidän talotarinaanne, niin ota tästä haaste mukaasi :)

      Tiedätkö, mulla on ollut jotain keskittymisvaikeuksia kirjojen suhteen, että jätin suosiolla Revolutionary roadin kesken joululomalla. Nyt on jotenkin ihan hirveä kynnys jatkaa siitä mihin jäin viimeksi. Ehkä keskittymiskyky palaa takaisin taas näin syksyn tullen :)

      Poista
    2. Olen kertonut sen tarinan niin monta kertaa erilaisiin lehtiin, että olen tainnut laiminlyödä blogin lukijat huomaattani :( Voisinpa joskus sellaisenkin kirjoitella!

      Joo tuo lukuinto menee mullakin kausittain, kesällä en lukenut yhtään kun oli niin hektistä muuten. Nyt syksyllä on taas mukava käpertyä sohvan nurkkaan teen, pullan ja kirjan kanssa!

      Poista
  13. Kuin omadsta kynästäni tuo alku. Oma äitini kuoli 40-vuotiaana kun olin itse 20, reilu 10 vuotta sitten. Siihen tavallaan päättyi sellainen naiivi ajattelu, että ikinä ei satu itselle, vaan aina jollekin muulle. Nyt tajuaa, että niin se ei ole. Kuka tahansa voi sairastua, kuolla onnettomuudessa tms. Se saa myös pelkäämään jatkuvasti.
    Oma äitini halusi muuttaa maalle ja etsivätkin joskus paikkaa. Nyt asun itse maalla ja pidän eläimiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani. <3
      Tuo pelko on muuten tuttua ja kamalan ahdistavaa. Pelkäsin itsekin ensimmäiset vuodet, äidin kuoltua, omaa ja erityisesti mieheni kuolemaa - se oli hyvin ahdistavaa. Pelkään kyllä toki vieläkin läheisteni puolesta, mutta ehkä pelko on jo vähän terveemmissä mittasuhteissa.

      Kiitos viestistäsi.

      Poista
  14. Hei, tätä on nyt liikkeellä, tällaista syvällistä pohdintaa, muutenkin kuin blogihaasteena ;). Itse olen pohtinut ja pähkäillyt blogissani kuolemanjälkeistä elämää. Onko sitä ja minkälaista.
    Rohkea ja onnellinen tuo teidän talotarina, ja täynnä "sattumia". Minäkään en tosin sattumiin usko. Kaikella on tarkoituksensa. Kiitos rohkeasta kirjoituksesta!
    -Hellu ja Blackie Kahden Naisen Loukussa-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johtuisikohan syvällisemmät pohdinnat syksystä? Mienkintoinen aihe tuossa viime postauksessasi.. Läheisten ihmisten kuoltua jää pohtimaan usein pidempään näitä ikuisuuskysymyksiä.

      Ja kiitos viestisäsi! Mun mielestä sattumiin on surullista uskoa, jotenkin paljon lohdullisempaa uskoa että kaikella on joku oma (vaikkakin hullu) taroituksensa jota voi olla vaikea nähdä.

      Poista
  15. Oi että... Nyt on vähän sellainen fiilis, että utelin tietämättömänä liian paljon, kun ojensin haasteen...

    Mutta onneksi kuitenkin kerroit. Tarina antaa varmasti monelle ajattelemisen ja kiitollisuudenkin aihetta. Ainakin itse olen juuri nyt tosi onnellinen kaikesta omalle kohdalle sattuneesta hyvästä. Ja teidän puolesta tietty myös, kun löysitte Kodin ja teidän perheelle oikean tavan elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höpsis! Minähän olisin voinut kirjoittaa ihan juuri sellaisen talotarinan kun minusta hyvälle tuntuu - ja niin teinkin. Tämä oli kyllä oikeasti mielenkiintoinen haaste ja jään mielenkiinnolla odottelemaan jatkajien talotarinoita! :)

      Ja kiitos palautteesta - lämmittää mieltä! <3

      Poista
  16. Kiitos tästä <3

    Päivä päivältä mä uskon enemmän niin, että asioilla on tarkoituksensa. Niin on näköjään tapahtunut tässäkin tapauksessa. Hauska kuulla teidän tarina ja se, miten onnellisia nyt olette.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura <3

      Tulikin tuosta "kaikella on tarkoituksensa" mieleeni, että onnea uuden ja mielenkiintoisen työpaikan johdosta - kuulostaa tosi jännittävältä. Niin ne asiat vain loksahtelee paikoilleen :)

      Poista
    2. Kiitos ♥

      Se on työkokeilu, eli kolme kuukautta kestävä, mutta tuntuu hyvälle päästä ottamaan askel eteenpäin :)

      Poista
  17. Olipa koskettavasti kirjoitettu, kiitos <3 Uskon vahvasti siihen, että asiat menee niinkuin on tarkoitettu. En varsinaisesti kohtaloon, vaan että meillä kaikilla on oma tähtemme, jota seurata. Pitää vaan uskaltaa kuunnella ja luottaa omaan intuitioonsa, päästää tarvittaessa irti vanhasta. Toisinaan jotkut saattavat myös eksyä omalta polultaan, silloin tuntuu, että elämä on epäbalanssissa, jotain puuttuu.

    Te olette selvästikin löytäneet oman tähtenne. Toivotan Pihjalaan monia, monia onnentäyteisiä vuosia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Kohtalo kuulostaa minustakin aika...hmm.. karseelta? En minä sellaiseenkaan halua uskoa, että jokaiselle olisi oma kohtalonsa ennalta määrätty ja siihen ei voisi itse vaikuttaa. Tuo mitä kirjoitit oman tähden seuraamisesta, kuulostaa samalta mihin itsekin uskon - puit sen sanoiksi hyvin!

      <3

      Poista
  18. Monta kertaa on pitänyt kommentoida, mutta nyt vihdoinkin sain sen aikaiseksi!
    Ihanaa seurata tätä blogia ja teidän ja talon tarinaa! Niin monta kertaa itsekin olen tuon saman autiotalon pihalla istunut ja haaveillut :) Jotenkin aina lenkillä jalat vei sinne pihaan kiertelemään ja katselemaan. Olin niin harmissani, kun talo joutui yksin vanhenemaan. Siksi on aivan superihanaa, että ootte herättänyt Pihlajan uudelleen <3

    terv.
    T:n pikkuserkku :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kiva kun jätit viestiä! Kovin erilaisissa maisemissa viettelet itse syksyä! :)

      Taidat olla sen verran nuori myös, että sinulla on talosta ainoat muistikuvat autiona? T muistaa hiukan ajasta, jolloin talo oli asuttu, mutta vaan hyvin vähän. Eilen juuri kuulimme tarinaa taas siitä, kuinka Ainille oli kanat tärkeitä - en yhtään ihmettele! ;)

      Kun sieltä maailmalta aikanaan kotiudut, niin tervetuloa piipahtamaan Pihlajassa :)

      Poista
    2. Jotain muistikuvia asutusta talosta on, mutta sen verran pieni kuitenkin olen ollut, että varmaksi ei voi sanoa, onko ne omia muistikuvia vai kuultuja tarinoita ja kuvia :) Olisi kiva päästä katsomaan ihan livenä, kuinka paikat on muuttunut.

      Maailmalta on palattu kotiin jo hyvän aikaa sitten. Tuo blogi on viime vuodelta :)

      Poista
    3. Hups! Enhän minä huomannutkaan, että blogipostausten päivät olivat viime vuodelta :D

      Poista
  19. Sinä olet lukijana blogissani. Muutin blogini osoitteen, joten luultavasti se ei enää näy sinun lukuluettelossa. Sama blogi kyseessä, mutta osoite/nimi muuttui. Aiemmin Tarinataival-blogi on nykyään tällaisen osoitteen alla: http://kuralammikonkukkanen.blogspot.fi/ :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tiedosta! Kävin tarkastamassa - uusi nimi on päivittynyt lukuluetteloon, eli ei hätää! :)

      Poista
  20. Hei täältä naapurikunnasta! Postauksestasi on jo vähän aikaa, mutta näin jälkikäteen otan osaa suruusi. Kirjoitit todella henkilökohtaisia tuntoja, olet rohkea. Olen pahoillani, että olet tuollaisen surun joutunut elämässäsi kohtaamaan.

    Näin sinua oppii pikkuisen tuntemaan tämän blogin kautta. Vähän tietysti yksipuolista tämä tutustuminen, koska minulla ei ole vastaavaa blogia.

    Olen iloinen, että menetyksesi lisäksi sinulla on hyvä, samanhenkinen mies ja ihana poika! Ja tuo talo. Minäkään en usko sattumaan, varmasti F:n nimipäivä surullisena päivänäsi tuo sinulle lohtua. Oliko F:n nimi tiedossa ennen kuin talon rakentajan nimi? Aikamoista.

    Minulle monet talot ovat olleet persoonia, rakkaita, tärkeitä. Olen aina itkenyt kauniiden vanhojen talojen purkamista ja toivonut, että niissä asuttaisi. Olin niin iloinen kuullessani, että teidän taloonne oli muuttamassa perhe ja laittamassa sitä kuntoon. Opittuani tuntemaan teitä olen ollut vielä iloisempi, koska tiedän teidän arvostavan taloanne. Ja tämä kirjoitus lisäsi iloa, koska on mahtavaa, että talo on teille oikein unelmien täyttymys! Ihanaa, että voitte asua siinä =)

    Meillä tämä meidän talomme ei ole (ainakaan vielä) ikioma, mutta rakastamme sitä silti. Se aukaisee aina uusia puolia itsestään ja on kiva elellä oman talomme kanssa. Meidän talomme kaipasi selvästi eläimiä tyhjiin navetoihin ja talleihin ja meillekin tuli kuukauden sisällä ensimmäiset kanat ja kukot =D Ne ovat hurmanneet meidät täysin. Vuohia ja lampaita kaipaillaan vielä. eläinten mukana talo sai takaisin omaa luonnettaan.

    Oikein mukavia lomapäiviä vielä teille sinne Pihlajaan ja paljon terveisiä koko perheelle meiltä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötätunnosta.

      Talon rakentajan nimi selvisi myöhemmin, vasta F:n nimenannon jälkeen, kuin myös nimipäivä. Outoja yhteensattumia.

      Meillä oli tarkoituksena tulla käymään siellä teillä tässä syksyllä, mutta niin vain kohta syksy on taittumassa jo talven puolelle! Marraskuussa täytyy tulla.

      Ja vau - onnittelut kanoista ja kukosta! Hauskoja elikoita ovat! :) Toivotaan, että ei tulisi mitään hirvittävän kylmää talvea. Jännittää kanalan lämmön riittävyyden puolesta tämä ensimmäinen talvi!

      Poista
    2. Ja kiitos terveisistä! Kerrohan sinnekin. Ja tsemppiä urakkaanne.

      Poista


Jokainen kommentti on suuri ilon aihe