30.11.2015

Väriä kaamoksen keskelle






Ihmiset, se on viittä vaille virallisesti joulukuu! Marraskuu on justiinsa kohta selätetty ja siitä toipumiseen on aikaa kokonainen vuosi, ennen seuraavaa. 

Ajattelin tulla vinkkaamaan hauskasta yhteisestä puuhasta teille vauvatalouksille, joissa ei ole vielä ehditty joulusiivouksia aloitella. 

Vauvan värikylpy.

((Kuvat on sutta ja sekundaa - sitä, mitä laiskalla valokuvaajalla sisätiloissa marraskuussa on, kun ei jaksa säätää valotusaikoja, eikä käyttää jalustaa. ))

Väreinä käytimme mm. erilaisia marjoja soseutettuna. Paras keltainen väri syntyi siten, että keitin löysän maissivellin ja "maustoin" sen kurkumalla. Muita värejä syntyi mm. marja-aroniasta, mustikasta, puolukasta, mangosta, punajuuresta.

Vauvan värikylvyn toteuttamisesta löytyy googlen kautta paljon vinkkejä. Ohjeissa yleensä neuvotaan virittäytymään oikeaan tilaan kiirettömästi, tunnustellen erilaisia pintoja/värejä/muotoja. Meillä taiteilija oli hiukan suorituskeskeisempi, eikä juurikaan piitannut sen kummoisemman flown löytymisestä - vaan halusi heti syömään maalaamaan. Oikeaoppisesti toteutettuna syömisen ei pitäisi olla vauvalle "se juttu", mutta ilmeisesti meillä oli liian maistuvat värit, sillä syöminen tuntui olevan tässä taidepläjäyksessä ylivoimaisesti se paras juttu. Syntyi siinä sivussa kuitenkin tauluja, ja taidekortteja.



28.11.2015

Joulu tulla jolkottaa






Ehkäpä sitä pikkuhiljaa, varovasti voisi viritellä jo hiukan joulumieltä, huomisen 1. adventin kunniaksi. 

Taidan tehdä illalla piparkakkutaikinan jääkaappiin odottamaan, jos vaikka huomenna olisi aikaa paistella pipareita. Tai oikeastaanhan, minä taisin jo viime vuonna nakittaa homman tuolle esikoiselle. Vinkkinä, jos jollakulla uupuu gluteenittomien joulupipareiden ohje, mm. täältä löytyy ohje johon olen itse ollut tyytyväinen. 

En ole erityisemmin mitenkään jouluihminen. Tai, no miten se määritellään? Siis, että jaksaisin askarrella, lähetellä joulukortteja, innostua lahjojen ostamisesta tms. Yksi asia on joulussa minulle kuitenkin tärkeä, ellei jopa pyhä. Ruoka! Jouluruoan pitää olla sitä perinteistä. Laatikoita, riisipuuroa,  karjalanpaistia, salaatteja, kaloja, rosollia. Ja sen kaiken täytyy olla itsetehtyä. Kinkusta tosin en välitä. Aiempina vuosina meillä on välillä jätetty kinkku kokonaan hankkimatta, ja korvattu se luomu naudanpaistilla. Mies ja esikoinen taitavat tosin vaatia tänä vuonna sen pienen kinkkunsa, joten se heille suotakoon. Toivottavasti tulevina vuosina omaan joulupöytään päätyy omaa kalkkunaa. 
Tai ehkä meillä ensi jouluna syödäänkin karitsanpaistia - kuka tietää. Ai että, tulipa nälkä!  
Laitoin leivinuuniin jo päivällä hautumaan kaksi Kukko Börjenpoikaa,  intialaisittain maustettuna. Tuoksusta päätellen, alkaisi ruoka olemaan kohta valmista. 

Lauantai-iltaa toivottelen!


25.11.2015

Tatuointi ja maaseudun autioituminen

Oma koti kullankallis! 


Niin kiva kuin onkin - täältä metsäisen peltomaiseman ja hiljaisuuden tyyssijastasta  - lähteä silloin tällöin kaupunkiin, keskelle valoja ja vilinää - niin  paljon ihanampaa on palata kotiin, tuttuja läheneviä kapeita ja katuvalottomia teitä pitkin.

Aika jännä on huomata, miten sitä ajan kuluessa  kaipaa aina vain enemmän hiljaisuutta, rauhaa ja tilaa ympärilleen. Helsingissä, Lönnrotinkadulla oleva hotelli oli tosi rauhallinen, mutta silti en kyennyt nukkumaan, kun muutaman tunnin yössä. Ilmastolaite hurisi, ja kaduilla tööttäili autot  - joka puolelta kantautui ääniä, ei kovia - mutta omaa, huonoa,  nukkumistani häiritseviä. Aamulla pienessä pakkasessa, teki mieli kulkea henkeään pidätellen, välttääkseen autojen pakokaasuja. Ihmisillä oli kiire kaduilla töihin ja opiskeluihin. Moni oli mahdollisesti kulkenut jo hyvän tovin junalla/bussilla/ratikalla/metrolla päästäkseen töihin ja nauttivat siinä viimeisellä kävelyrupeamalla vielä ehkä kiireessä takeawaykahvit. 

Aina kauhistellaan, kuinka täällä maaseudulla etäisyydet on pitkiä. Harvoin puhutaan siitä matkustamiseen käytetystä ajasta. Täällä on ihan mahdollista edetä 40 km työmatka puolessatunnissa. Esikaupunkialueella, jo kymmenen kilometrin työmatka saattaa kestää pahimmillaan melkein tuplat. Autohan täällä maalla asuessa, on lähes pakollinen kapistus, ja onhan siinä oma selvä haittapuolensa ilmaston kannalta. Mutta ei sekään ole niin yksiselittäistä, sillä kyllähän moni kaupunkilainenkin omistaa auton. Kaupunkiajo sitapaitsi kuluttaa paljon enemmän polttoainetta ja näin tuottaa enemmän päästöjä, kuin vastaavasti tasaisilla nopeuksilla ajettu maantieajo. Hmm.. mihinköhän minä olen pyrkimässä tällä kirjoituksellani? En ole aivan varma.

Mutta se on pakko sanoa, että minua ottaa pääkupoliin maalla asuvien ihmisten tietynlainen syyllistäminen, ihan jo päättäjienkin tahoilta. Viimeksi kuuntelin radiosta Osmo Soininvaaran mielipiteitä Sotesta ja maaseutujen palvelujen vähentämisesta ja kihisin oikein kiukusta. Oikeastaan se ärsyttää, että äänestämäni puolueen ajatukset ovat täysin eriäviä tässä asiassa omistani. Minua ärsyttää, että  maalla asuminen kuvastaa jotenkin jälkeenjääneisyyttä. Miksi vihreät ajavat vain (pää)kaupunkilaisten asioista? Minua on alkanut pikkuhiljaa ärsyttää puolueen kaupunkilainen ajattelutapa, vaikka silti varmaan tulen heitä jatkossakin äänestämään (paremman puutteessa). Nykypäivän valtakunnallisesti toimivat nopeat etäyhteydet mahdollistaa monelle jo etätyön mahdollisuuden. Tämähän se aikoinaan mahdollisti maalle muuton meillekin. Oikeastaan, onko jatkuva ihmisten usuttaminen kasvukeskuksiin jo vähän passé, kun tekniikkakin mahdollistaa jo työskentelyn maantieteellisesti kaukana olevasta työpaikasta?  Onhan se nyt monenkin etu, että maaseutu pysyy asuttuna ja se tarjoaa erilaisia elämyksiä kaupunkiin väsyneillekin? Että ei mene vallan hökkelikylätasolle kehitys maaseudun kylänraiteilla. Puhumattakaan siitä, miten paljon onnettomia ihmisiä maan päällä olisikaan, jos oletusarvona pidetään sitä, että kaikki onnistuvat saavuttamaan hyvän elämän kaupungeissa!  Monella on juuret niin syvällä maaseudussa, että täysin luonnotonta ajatella, että kaikki sopeutuisivat kaupunkielämään. 


Niin ja nyt muistin. Minun piti oikeastaan vain tulla näyttämään tatuiointiani, ja ehkä ihan sivussa maninita kotiinpaluun aiheuttamasta mukavasta tunteesta. Vähän kyllä ehkä saatoin taas eksyä aiheesta. 

Niin, se tatuointi.
Omat voimaeläimeni, toteemiin piirrettynä.
Siinä se on ja pysyy - ikuisesti.



17.11.2015

Marraskuiset tiistaiterveiset


Heissuliveissuli!

Tiistaiterveisiä tulin rustaamaan tässä tytön päikkäriajalla. Blogi elää hiljaiseloa, mutta olen aistivinani samaa hiljaisuutta vähän muidenkin blogeissa. Oikeastaan, olen ihan hyvillänikin asiasta, koska pysyn näin paremmin kärryillä teidän muiden tapahtumista ja ajatuksista. 

Olisi paljon asiaa, mutta toisaalta ajateltuna ei niin yhtään mitään. Maailmanmeno se jaksaa ihmetyttää rumuudellaan - kanssaihmisten mustavalkoinen ajattelutapa - se vasta jaksaakin hämmästyttää, kummastuttaa. Empatia, myötätunto ja epäitsekkyys ovat ilmeisesti tällä hetkellä täysin "out" ja niin tunteva on vajakkisuvakki, joka on kerjäämässä tänne ongelmia. Sananvapauden nimissä julistetaan omia mielipiteitä. Kaikillahan on mielipide - osa niistä vaan on ihan helkkarin typeriä, pakko sanoa.

Viime aikojen hirveyksien jälkeen, tekee mieli käpertyä omaan kotipesään ja vetää ne kaikista kalleimmat lähelleen. Sytyttää kynttilät ja tuntea kiitollisuutta jokaisesta tärkeästä hetkestä. 

Tykkään paljon tästä isoveikan ottamasta kuvasta.

Pimeydestä  ansiosta/huolimatta tämä vuodenaika on jollain tapaa lohdullinen. Ei ole niin justiinsa, vaikka villakoirat juoksisi kintuissa. 


Sinä lyhyenä hetkenä, kun marraskuinen aamuaurinko pyyhkäisee salin läpi - käyttää mieluusti vain hetken ihailemiseen. Ei voivotteluun pesemättömistä ikkunoista (sen aika koittaa keväällä, armoa tuntemattoman kevätauringon aikaan).

Marraskuussa on sitäpaitsi tarpeeksi hämärää aloittaa aamut kynttilänhämyssä ja lempeässä puuhellan lämmössä. On myös ihan hyväksyttyä käydä vähän "hitaalla" ja tehdä arki-iltoinakin hiukan tuhdimpaa lohturuokaa. Tämän syksyn lohturuoka on muuten lihapullat punaviini-vuohenjuustokastikkeessa, ihan älyttömän hyvää syksyruokaa. 


Kausivalojenkin kanssa saa fiilistellä aamusta iltaan. Kattolamppuja ei tee mieli oikeastaan sytyttää juuri lainkaan.

Ehkä minä jo ensi vuonna unohdan pelkoni tätä pimeää ajankohtaa kohtaan. Eihän tämä oikeastaan ole yhtään kamala. 

Ja koska joskus blogin alkumetreillä määrittelin tämän sisustusblogiksi, niin syksyn (ainoat) sisustushankinnat ovat tässä:


Kaksi kultaista "silkkitäkkiä".



Mukavaa marraskuuta! 
Pitäkää toisistanne huolta.



1.11.2015

Uudet asukkaat



Hän on Teuvo. Teuvo muutti meille kahden rouvansa kanssa viime viikonloppuna. Teuvo, Aulikki ja Kyllikki ovat mustakalkkunoita. Oikein mukavia lintuja, viikon tutustumisen perusteella. Kerron teille lisää matkan varrella kalkkunoiden sielunelämästä, kunhan päästään teukan ja tyttöjen kanssa enemmän sinuiksi. Toistaiseksi en ole aivan varma tuosta Teukan pörhentelystä. En tiedä, pitääkö hän minua kilpakosijana, tai kenties vain yhtenä potentiaalisena morsiamena.

Kalkkunat muuttivat vanhaan kanalaan. He pärjäävät vallan hyvin kylmissäkin olosuhteissa. Toki vanhassa kanalassa on mahdollisuus lämpölamppuihin, mutta niitä ei kalkkunoiden kanssa tarvita kuin korkeintaan kovemmilla pakkasilla. Toistaiseksi Teukka rouvineen viettäisi yötkin ulkona, mutta turvallisuussyistä olemme käyneet "paimentamassa" linnut mökkiin yöksi. Toiveena on saada aikanaan heidän jälkeläisistään laadukasta kalkkunanlihaa. Mustakalkkunat eroavat tehotuotantoon jalostetuista kalkkunoista ainakin käsittääkseni kylmänkestäävyydeltään ja tietenkin painoltaan. Mustakalkkunat myös hautovat ja huolehtivat tipuistaan itse, toisin kuin lihantuotantoon jalostetut kalkkunat. Lihakalkkunoiden jalat eivät oikein kestä pidempää eloa - toisin kuin näiden kevyempien lajitovereidensa. Kanat saattavat elää helpostikin yli 10 vuotiaiksi. On Teukalla, Aulikilla ja Kyllikillä myös tietenkin ihan pätevä virka kotieläimenä, ja siksi on mukavaa, että tämä rotu on terve ja soveltuu hyvin Suomen oloihin.



Uusi kanala on ihanan tilava ja valoisa, mutta hankala kuvatta ilman zoomia. Kanala on vielä myös ulkopuolelta keskeneräinen. Ulkolaudoitus jää ensi keväälle. 



Lampaat on vielä tältä syksyltä kerimättä. Talvesta on povailtu lämmintä, joten mitään suurempaa hoppua ei ole asian kanssa pidetty.  Olemme tässä miettineet karitsointeja. T osallistui eilen - kekrin hengessä - teurastuskurssille, jossa opetettiin lampaan (ja kalkkunan) teurastus ja nylkeminen. Nyt olisi siis tuoreet taidot muistissa kotiteurastukselle, ja aika olisi siinä mielessä oikeinkin otollinen karitsoinneille. Pässikin olisi jo tiedossa, komea sarvellinen puhdas affepässi ihan lähellä. Asiassa jännittää ainoastaan karitsointi ja oikeastaan kaikki mikä siinä voi mennä pieleen. Toisaalta, ylipäätään mitään on vaikea oppia, ilman käytännön opettelua.



Muutama vuosi sitten saatu talvivalkosipuli on kasvattanut sen verran satoa, että ensimmäisen kerran jotain jää jo käytettäväksi keittiössä. Valkosipulia on lisätty joka vuosi kukkavarren siemenistä ja kynsistä. Talvivalkosipulin saatavuus on ymmärtääkseni välillä heikkoa, joten se kannattaa laittaa mullan alle kasvamaan korkoa. 


Mukavaa alkanutta marraskuuta!