Takkuinen vuodenalku blogin puolella.
Tiedätte varmaan.. Arki, eläimet, lapset, kotityöt, läksyt, flunssat ja mitänäitänyton.
Onneksi on Instagram.
En minä varmaan jaksaisi innostua kuvaamisesta, jos ei olisi Instan tapaista nopeaa väylää jakaa ottamiaan kuviaan. Oma aika on aika ns. kortilla, ja välillä on ihan rentouttavaa sommitella kakkupalaa ja hortensiaruukkua ihan vain vaikkapa yhtä kuvaa varten. Yhtä terapeuttista on käydä lampolassa rapsuttelemassa lampaita. Ottaa Armi kainaloon ja miettiä miltäköhän sen tulevat karitsat näyttää. Tuleeko niitä yksi vaiko kaksi, ja meneekö synnytys hyvin.
Välillä kuitenkin on kiva käydä täällä blogin puolella kirjoittelemassa kuulumisia. Olen kamalan otettu, että niin moni jaksaa käydä täällä (statistiikan mukaan), vaikka päivitystahti on aivan surkea. Tavallaan tämä blogi on jonkinlainen henkireikä, etenkin nyt tässä elämänvaiheessa jolloin ei juuri *omaa aikaa* ole. En ole miettinyt kertaakaan blogin kirjoittelun lopettamista. Jossain kohtaa omaa aikaa on taas eri tavalla, ja pääsen päivittelemään useammin. Tosin, silloin en voi enää ehkä samalla tavalla ihan joka kerta kaataa kyytipojaksi lasillista valkoviiniä, niin kuin nyt on ollut tapana. (Kevät todellakin on jo nurkan takana, koska punkku on vaihtunut valkkariin - se jos mikä on varma kevään merkki!)
Kaiken kaikkiaan meillä on eletty tammikuussa ihan tuiki tavallista arkea.
Iloittu kanojen munintatauon päättymisestä. Taas on kaapit pullollaan kananmunia, ja munakasta kokataan kyllästymiseen asti.
Ihasteltu Remu-lainapässiämme, joka niin mallikkaasti käyttäytyi koko kyläilyreissun ajan.
...Pyyhitty silmäkulmia kun oli jäähyväisten aika.
Toivotaan että Remu tulee taas ensi vuonna!
Sairasteltu. Pikkusisko on potenut flunssaa aina flunssan perään. Toivottavasti sairastelukierre olisi nyt tältä erää ohi.
Ja sitten olen ihan vain nauttinut tästä ajasta.
Tämä onkin sitten ihan oma ahdistuksen aiheensa. Nimittäin tämä ajan kuluminen. Tutkijoiden mukaan ajan kulun tuntua voi hidastaa muuttamalla omia rutiineitaan ja tekemällä arkisia asioita uudella tavalla. Ajattelin laittaa huulipunaa päiväkävelylle ja ottaaa itsestäni ulkohuussiselfien, koska en keksinyt muutakaan.
En tiedä onko tässä nyt varsinaisesti mistään kriisistä kyse, mutta kyllä vaan niin tutulta tuntui Olga Temosen neljänkympin kriisi -kirjoitus (täällä). Ja vaikka vielä on muutama vuosi aikaa tuohon maagisen neljänkympin rajapyykkiin, se kyllä kummittelee jo armotta mielessä. Podin muistaakseni jonkinlaista 3-kympin kriisia ollessani vasta 25-vuotias, joten jos se kriisi olisi nyt samaan tapaan tulossa etukäteen. Että on sitten vuosia jo ehditty kriiseilemään, kun sen aika koettaa.
Tuosta omasta kuvasta ja iästä tulikin mieleen kalkkunat. Minä olen alannut pelkäämään meidän Teuvoa. Teuvo uhittelee ja pörhistelee minulle (ja F:lle). Eilen olin viemässä kalkuille ruokaa, ja Teuvo ihan meinasi tulla ottamaan lähikontaktia. No minä toimin primitiivisesti perääntymällä, ja siitäkös Teuvo varmaan innostui. Oli ihan soitettava T:lle, että tulee nyt herra ihan itse laittamaan vaan kalkuille apetta kulhoon. Oikein ottaa vähän pattiin tämä oma pelkuruus. Pelätä nyt höyhensarjalaista kalkkunaa, jonka elopaino on alle puolet omastani. Hitto. Taidan laittaa huomenna kypärän päähän ja mennä ottamaan Teukan kanssa matsia.
Lopppuu sekin pörhistely.
