Marraskuiset tiistaiterveiset

Heissuliveissuli!

Tiistaiterveisiä tulin rustaamaan tässä tytön päikkäriajalla. Blogi elää hiljaiseloa, mutta olen aistivinani samaa hiljaisuutta vähän muidenkin blogeissa. Oikeastaan, olen ihan hyvillänikin asiasta, koska pysyn näin paremmin kärryillä teidän muiden tapahtumista ja ajatuksista. 

Olisi paljon asiaa, mutta toisaalta ajateltuna ei niin yhtään mitään. Maailmanmeno se jaksaa ihmetyttää rumuudellaan - kanssaihmisten mustavalkoinen ajattelutapa - se vasta jaksaakin hämmästyttää, kummastuttaa. Empatia, myötätunto ja epäitsekkyys ovat ilmeisesti tällä hetkellä täysin "out" ja niin tunteva on vajakkisuvakki, joka on kerjäämässä tänne ongelmia. Sananvapauden nimissä julistetaan omia mielipiteitä. Kaikillahan on mielipide - osa niistä vaan on ihan helkkarin typeriä, pakko sanoa.

Viime aikojen hirveyksien jälkeen, tekee mieli käpertyä omaan kotipesään ja vetää ne kaikista kalleimmat lähelleen. Sytyttää kynttilät ja tuntea kiitollisuutta jokaisesta tärkeästä hetkestä. 

Tykkään paljon tästä isoveikan ottamasta kuvasta.

Pimeydestä  ansiosta/huolimatta tämä vuodenaika on jollain tapaa lohdullinen. Ei ole niin justiinsa, vaikka villakoirat juoksisi kintuissa. 

Sinä lyhyenä hetkenä, kun marraskuinen aamuaurinko pyyhkäisee salin läpi - käyttää mieluusti vain hetken ihailemiseen. Ei voivotteluun pesemättömistä ikkunoista (sen aika koittaa keväällä, armoa tuntemattoman kevätauringon aikaan).

Marraskuussa on sitäpaitsi tarpeeksi hämärää aloittaa aamut kynttilänhämyssä ja lempeässä puuhellan lämmössä. On myös ihan hyväksyttyä käydä vähän "hitaalla" ja tehdä arki-iltoinakin hiukan tuhdimpaa lohturuokaa. Tämän syksyn lohturuoka on muuten lihapullat punaviini-vuohenjuustokastikkeessa, ihan älyttömän hyvää syksyruokaa. 

Kausivalojenkin kanssa saa fiilistellä aamusta iltaan. Kattolamppuja ei tee mieli oikeastaan sytyttää juuri lainkaan.

Ehkä minä jo ensi vuonna unohdan pelkoni tätä pimeää ajankohtaa kohtaan. Eihän tämä oikeastaan ole yhtään kamala. 

Ja koska joskus blogin alkumetreillä määrittelin tämän sisustusblogiksi, niin syksyn (ainoat) sisustushankinnat ovat tässä:

Kaksi kultaista "silkkitäkkiä".

Mukavaa marraskuuta! 

Pitäkää toisistanne huolta.

Uudet asukkaat

Hän on Teuvo. Teuvo muutti meille kahden rouvansa kanssa viime viikonloppuna. Teuvo, Aulikki ja Kyllikki ovat mustakalkkunoita. Oikein mukavia lintuja, viikon tutustumisen perusteella. Kerron teille lisää matkan varrella kalkkunoiden sielunelämästä, kunhan päästään teukan ja tyttöjen kanssa enemmän sinuiksi. Toistaiseksi en ole aivan varma tuosta Teukan pörhentelystä. En tiedä, pitääkö hän minua kilpakosijana, tai kenties vain yhtenä potentiaalisena morsiamena.

Kalkkunat muuttivat vanhaan kanalaan. He pärjäävät vallan hyvin kylmissäkin olosuhteissa. Toki vanhassa kanalassa on mahdollisuus lämpölamppuihin, mutta niitä ei kalkkunoiden kanssa tarvita kuin korkeintaan kovemmilla pakkasilla. Toistaiseksi Teukka rouvineen viettäisi yötkin ulkona, mutta turvallisuussyistä olemme käyneet "paimentamassa" linnut mökkiin yöksi. Toiveena on saada aikanaan heidän jälkeläisistään laadukasta kalkkunanlihaa. Mustakalkkunat eroavat tehotuotantoon jalostetuista kalkkunoista ainakin käsittääkseni kylmänkestäävyydeltään ja tietenkin painoltaan. Mustakalkkunat myös hautovat ja huolehtivat tipuistaan itse, toisin kuin lihantuotantoon jalostetut kalkkunat. Lihakalkkunoiden jalat eivät oikein kestä pidempää eloa - toisin kuin näiden kevyempien lajitovereidensa. Kanat saattavat elää helpostikin yli 10 vuotiaiksi. On Teukalla, Aulikilla ja Kyllikillä myös tietenkin ihan pätevä virka kotieläimenä, ja siksi on mukavaa, että tämä rotu on terve ja soveltuu hyvin Suomen oloihin.

Uusi kanala on ihanan tilava ja valoisa, mutta hankala kuvatta ilman zoomia. Kanala on vielä myös ulkopuolelta keskeneräinen. Ulkolaudoitus jää ensi keväälle. 

Lampaat on vielä tältä syksyltä kerimättä. Talvesta on povailtu lämmintä, joten mitään suurempaa hoppua ei ole asian kanssa pidetty.  Olemme tässä miettineet karitsointeja. T osallistui eilen - kekrin hengessä - teurastuskurssille, jossa opetettiin lampaan (ja kalkkunan) teurastus ja nylkeminen. Nyt olisi siis tuoreet taidot muistissa kotiteurastukselle, ja aika olisi siinä mielessä oikeinkin otollinen karitsoinneille. Pässikin olisi jo tiedossa, komea sarvellinen puhdas affepässi ihan lähellä. Asiassa jännittää ainoastaan karitsointi ja oikeastaan kaikki mikä siinä voi mennä pieleen. Toisaalta, ylipäätään mitään on vaikea oppia, ilman käytännön opettelua.

Muutama vuosi sitten saatu talvivalkosipuli on kasvattanut sen verran satoa, että ensimmäisen kerran jotain jää jo käytettäväksi keittiössä. Valkosipulia on lisätty joka vuosi kukkavarren siemenistä ja kynsistä. Talvivalkosipulin saatavuus on ymmärtääkseni välillä heikkoa, joten se kannattaa laittaa mullan alle kasvamaan korkoa. 

Mukavaa alkanutta marraskuuta!

Haaveissa vainko oot mun?

Kasvihuoneen raksaprojektia ei sitten ehditty aloittaa tänä(kään) syksynä. Riki Sorsa se lauleli varmaankin jonkun saavuttamattoman rakkauden perää, mutta minä voisin lauleskella ihan yhtä hyvin tätä hänen melodramaattista kappaletta tässä loputtomassa kasvihuonekaihossani;
"Haaveet, kaikki turhat haaveet..."

Kesällä kanalaprojekti ja ulkosaunan kunnostus kipusi tärkeysjärjestyksessä ylemmäs. Saunan kunnostaminen on jäänyt lattian valun valmistumiseen, ja tuli meille tällä viikolla kiuas. Väsytystaktiikka jokikivilattian suhteen on vielä myös hieman 'vaiheessa', tai no oikeastaan saunan rempasta ei ole juuri edes keskusteltu. Ärsyttävää, kuinka rajallista on aika ja vuorokauden tunnit loppuu aina kesken. Näin jälkeenpäin oikein ääneen usein ihmettelen, että miten sitä olikin niin tehokas sen remppa-ajan. Sitä sai ihan hirveästi aikaiseksi. Nyt jo pikkuhommiin tarttuminen tuntuu jotenkin vastenmieliseltä. Kuten vaikkapa esimerkkinä ikkunanpesu. Kuinka usein niitä tulee pestä? Kaksi kertaa vuodessa? Oikeasti. En kyllä pese. Vanhan talon ruutuikkunat ja irrotus/kiinnitys nauloilla karmeihin ei ole mikään hätähousupesijän homma. Minä mielellään pesisin yhden ikkunan päivässä, mutta eihän se ole järkevää joka päivä kaivella pesuvälineitä yhden ikkunan takia. Taidan jättää pesemättä ja toivon, että pahimmat linnunkakkaköntsät huuhtoutuvat syksyn sateissa.

Palaan kuitenkin vielä tuohon rakentamattomaan kasvihuoneasiaan. Minullahan on ollut visiona rakentaa (Kröhöm - tai sanotaan vaikka, että rakennuttaa) sellainen kasvihuone/huvimaja tuonne navetan taakse, kasvimaan laidalle. Siten, että kasvihuone olisi kiinni navetan seinässä. En tiedä kumpiko kasvihuoneen suurempana funktiona olisi - toimia kasvatushuoneena kasveille, vaiko sellainen ihana idyllinen kesähuone jossa voisi viettää aikaa vaikka viinilasillien äärellä. Olen ratkaissut asian mielessäni siten, että pihamaalle tulee huvimaja/teesalonki/leikkimökki. Kasvihuone sitten puolestaan rakennetaan alkuperäisen suunnitelman mukaan navetan taakse, mutta aiottua paljon pienemäpänä.


(("...Liikaa, kai vaadit multa liikaa
Mut onks siin jotain liikaa, jos tunteeni selviks teen?"))


Löysin pinterestistä ideaa huvimajalle. Tähän huvimajaan voisi käyttää ostamani vanhat ikkunat ja puretut vanhat poltetut savitiilet, sekä vanhat puiset pariovet. Ikkunoita on niin paljon, että niistä kyllä rakentaa kasvihuoneen ja huvimajan (ostin pari vuotta sitten erään vanhan, ison, purettavan talon kaikki ikkunat 10 euron hinnalla). Rakennusmateriaalit on siis jo likimain valmiina, mitä nyt puutavara ja kattomateriaali puuttuu. Muistui tässä nyt mieleeni, että löytyyhän meiltä toki kattotiiliäkin  - kokonaisen yhden ison pohjalaistalon verran. On se onni, että on näitä piharakennuksia jonne on voinut jemmata kaikkea ilmaista (tai pikkurahalla ostettua) purkujätettä.

Mutta niin, takaisin siihen ideaan. Katsokaa nyt miten sympaattinen ja ihana mökkelöinen:

Kuvat: The New York Times, Home & Garden



Kyllä tuolla kelpaisi nauttia kello viiden teen, tai vaikkapa yömyssy, jos toinenkin.

((("En koskaan saata tietää
Milloin määränpäähän tieni vie tää..")))

Senkin Vanessa!

Paniikki. Kiire!

Aikaa on ehkä 20 minuuttia, jos sitäkään. 

Viimeisten kuuden kuukauden aikana, olen oppinut vähä-äänisimmän reitin meidän maakuhuoneesta keittiöön. Neljällä hiljaisessa loikalla ollaan jo suht. turvallisella äänivyöhykkeellä. Tiedän jo mitkä lattialankut narahtaa kaikista kovaäänisemmin ja joita kannattaa välttää, kun haluaa juoda kaffinsa rauhassa (no kukapa ei). Tätä päivän kahvihetkeä uhkaa moni tekijä, mutta todennäköisin päikkäreiden torpedoija ja ilonpilaaja tässä taloudessamme on Puppe. Osittain kuuro ja sokea koiravanhus, jonka jo menetetyt aistit ilmeisesti herkistyy aistiyliherkkyyden puolelle, silloin kuin pitäisi olla mahdollisimman ääneti. Pupen mielestä mm. sohvatyynyjen pöyhiminen ja kynttilöiden sytyttäminen tarkoittaa vain yhtä asiaa: vieraita tulossa. Vieraat taas tarkoittaa yhtä kuin loputon haukkuminen. Kerrostaloasumisen ajoilta Puppe oppi yhdistämään vieraiden tuloon, lyhyet ("Moi, oon tässä pihassa avaatko oven? -Joo, moi") puhelut, ja ta-daa, räyhääminen voi alkaa. Tämä hiippailu näyttää nyt taas assosisoivan Pupen mielessä jotain hämärää uhkaa, jolle kannattaa haukkua vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Jotain hämärää on tekeillä, kun emäntäkin tuolla tavoin hiippailee. 

Mikäli käy oikein onnekkaasti,  ja pääsen istahtamaan keittöön höyryävän kahvikupposen äärelle, niin...

..Käy niin kuin nyt äsken kävi. 

Puhelimesta pärähtää soimaan Vanessa Paradisin La seine (soittoääni) ja tietenkin epätyypilliseen tapaan, äänet täysillä - vauvan viereen unohtuneena - kuinkas muutenkaan.  Senkin Vanessa, oliko pakko?

Pas-ka!

Tämän takia, pidän puhelimen soittoäänet äänettömällä, YLEENSÄ, koska aistiyliherkän koiran lisäksi meillä on täällä pokkeuksellisen herkkäuninen vauva. Uskon, että se oli myös äsken soittaneen henkilön, tod.näk. lehtikauppiaan onni, että jätin äsken vastaamatta puheluun. 

Jännittäviä aikoja meillä eletään. 

Huomenna olisi tarkoitus nostaa perunat.

Tuo yllä oleva tuossa, se on meidän perunapelto. 

Luomua totisesti. Ken rohkenee epäillä?

Siinä kasvaa täysin "au naturel" -laatuista pariisinperunaa. Siis jos sille ei ole muuta määrettä, kun perunan pieni koko? Jos ei, niin meillä on ihan oma pariisinperunapelto. 

Ihana elokuu.

Mikä ihana, ihana elokuu.

Tällä viikolla taitaa olla ne kesän viimeiset lämpimät päivät ja sen jälkeen - uskaltaako sitä edes ääneen vielä edes sanoa.. - mutta niin, syksy, se kai se sitten jo on. 

Jos jotain nyt kannattaa säilöä, on ne nämä viimeiset auringonsäteet. Juuri mitään muuta minä en sitten ole saanutkaan säilöttyä. Mutta en nyt ala veisata samaa virttä siitä kuinka en saa tänä syksynä säilöttyä juuri mitään. Vaikka sitten kaikki maailman mustikat, vadelmat ja sienet jäisi  osaltani puskaan/metsään, en vaihtaisi näitä hetkiä pois. 

((Onneksi kuitenkin on olemassa kakkospakastimena arkkupakastin joka on vielä  täynnä viimevuotisia marjoja, sieniä ja hilloja ))

Meillä pikkusisko täyttää syyskuun alussa puolivuotta. Jonkinlainen uusi jakso on alkanut hänelläkin, kun jo maistellaan mustikkaa, perunaa ja avokadoakin. Ajatella. Tuo pieni hampaaton minityyppi pupeltaa jo ruokaa menemään, vaikka ihan vastahan tuo syntyi! Jonkinlaista säilö-ja-pakasta -mielihyvää saan tyydytettyä onneksi sillä, että sosekattila porisee hellalla aika tiuhaan. Olisipa muunkin perheen ruokkimenen yhtä tyydyttävää, sillä sitä se ei kyllä valitettavasti ole. Tuntuu, että sama suppea ruokalista pyörii makaroonilaatikosta kalakeittoon. kahta kertaa jauheliharuokaa ei saa olla samalla viikolla, maittavaa kasvisruokaa täytyy olla riittävän usein, vispipuuroa ei voi syödä joka päivä, ja salaatti ei kuulemma aikuiselle miehelle riitä, saati 8-veelle kelpaa. No mutta kappas, minähän lähden näemmä helposti tälle urputuslinjalle. 

Mutta että piti sanomani sitä vain, että nämä kuvat on otettu pikkusiskon (tulevan) puolivuotispäivän kunniaksi. 

***

Lämmintä viikkoa teille!