Huomenna, 4.päivä lokakuuta on oman vuoden kiertokulun synkin päivä. Äidin kuolinpäivä. Huomenna tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun silloinen maailmani romahti ja menetin äitini ja siinä samalla koko lapsuusajan perheeni, 22-vuotiaana. Aivan liian varhainen ikä menettää oma äiti. Tuskin siihen koskaan on valmis, oli ikä mikä hyvänsä. Mutta 42-vuotiaana ei nyt yksinkertaisesti kuulu kenenkään kuolla.
Jos ihmiseltä vedetään varoittamatta matto jalkojen alta, sitä alkaa pelätä seuraavia askeleita. Nän voi elämässä käydä. Ei menekään kaikki niin kuin on suunniteltu.
Noin 13 vuotta sitten kävimme mieheni kanssa vanhan autioituneen maatilan pihapiirissä. Tämä oli T:n suvun perikunnan omistama vanha maalaistalo kotipitäjässämme. Vitsailimme, että muutettaisiinko asumaan tänne. "Voitais ottaa vaikka kanoja". Ajatus heitettiin ilmoille vitsinä - olimme vasta parikymppisiä ja molemmilla oli halua lähteä katselemaan vähän maailmaa. Kun muutimme Isojoelta pois, ajattelin, että tuskin tulee takaisin palattua. Tai itse asiassa vannoin, että koskaan en takaisin tähän tuppukylään tule. Vähänpä tiesin. Aika lailla tasan 10 vuotta tuosta olimme allekirjoittamassa kauppapapereita samaisesta maatalosta - nykyisestä kodistamme.
Tuossa välissä ehti tapahtua kai kaikkea aika normaalia mitä nyt monille 20-30 vuoden iässä tapahtuu; valmistutaan, saadaan työpaikka, hankitaan koira, ostetaan asunto, saadaan lapsia, osallistutaan taloyhtiön talkoisiin ja haaveillaan hiukan isommasta asunnosta, paremmalla asuinalueella. Ja sitten yhtäkkiä turvallinen maailma keikkuu. Tapahtuu jotain, mihin ei osaa ollenkaan varautua. Läheinen ihminen kuolee. Sitä alkaa miettimään elämäänsä ihan uudelta kantilta. Mitä oikeasti haluaa ja tarvitsee ollakseen onnellinen. Pikkuhiljaa alkaa kyseenalaistamaan kaiken, mistä on aiemmin kuvitellut tarvitsevansa onneen. En tiedä oliko kaiken tämän pohdinnan takana äidin kuolema, vaiko mikä, mutta pikkuhiljaa koko siihen asti elämämme, turvallinen ja tasainen elämä, alkoi tuntumaan jollain tapaa tyhjältä ja merkityksettömältä. Meillä oli asiat hyvin - molemmilla vakityö, ja oma asunto paritalon puolikkaassa, adoptioprosessikin hyvällä mallilla. Jotain silti puuttui. Unelmoin suuresta pihapiiristä jossa olisi mahdollista puuhata ja toteuttaa ideoita, haaveilin eläimistä ja siitä, että olisi rauhaa ja tilaa ympärillä, paikka jossa olisi mahdollista toteuttaa haaveita ja jota voi rakentaa itselleen ja perheelleen niin kauan kuin maallinen elämä suo. Mikä mahtavinta, en suinkaan ollut haaveineni yksin. En edes muista, kumman idea maalle muutto lopulta oli. Elimme tuota samaa vaihetta molemmat samanaikaisesti, mikä on oikeasti aika hienoa ja ihmeellistä. Elokuva Revolutionary Road teki meihin molempiin lähtemättömän vaikutuksen ja oli varmaan lopullinen niitti kaikelle.
Jossain kohtaa, tulimme siis uudelleen tähän nykyisen kotimme autioituneeseen pihaan ja olimme varmoja, että tämä on se paikka. Oikeastaan vasta nyt varmistuimme, että muutamme maalle. Ei esikaupunkialueelle, vaan maalle. Korpeen. Sinne samaiseen tuppukylään, johon ei kummallakaan vielä joitain vuosia sitten ollut aikeita palata. Tähän taloon. Muita vaihtoehtoja ei ollut enää yht'äkkiä meille olemassakaan. Täällä on tilaa elää ja hengittää ja toteuttaa omia haaveita. Tuntui, että talo valitsi meidät ja me vaan teimme niin kuin oli tarkoitettukin. Rakastuimme taloon ja tähän paikkaan, sekä siihen rauhaan ja tunteeseen jolla talo ja pihapiiri otti meidän vastaan. Tuntui hassulta rakastua taloon, sen hirsiseiniin ja elämää nähneisiin rakenteisiin. Siitä tuli kuin yksi perheenjäsen jota teki mieli halata ja suukottaa. Sillä oli nimikin - Pihlaja. Sen menetystä alkoi pelkäämään. Se tuntui ajatuksena kuristavalta tunteelta rinnassa. Tämä oli meille paljon enemmänkin kuin vaan talo. Tässä oli meidän koti. Ei kämppä, ei asunto. Vaan Koti.
Täytyi tehdä päätöksiä. Aikaistimme muuttoa Pihlajaan suunnittellusta. Alunperin suunnitelmana oli kunnostaa Pihlaja kevyesti kesäasunnoksemme jonne voisimme muuttaa "sitten joskus" kun siihen tulee mahdollisuus. Varmaan ensimmäinen ajatus pysyvästi muuttamisessa siinsi jossain eläkeiässä. Hyvin nopeasti se kuitenkin aikaistui ja lopulta muuttoa vauhditti poikamme F. Olin hoitovapaalla F:n kanssa kotona, ja ajattelimme, että lapsen kannalta paras aika muuttaa olisi nyt hoitovapaan aikana, kun poika viettää joka tapauksessa aikaa minun kanssani kotona.
Loppu onkin sitten historiaa.
Irtisanoutimiset molempien työpaikoilla, asunto myyntiin ja uudenlaisen elämän rakentaminen maalla. Vuosi vuokralla asumista ja kodin remontoimista. Uuden, yhteisen yrityksen perustaminen. Vuonna 2012, muutama päivä ennen joulua pääsimme muuttamaan Pihlajaan.
Tässä, vanhan pirtinpöydän ääressä, salissa iltahämärässä, tätä postausta kirjoittaessani voin todeta eläväni unelmaani. Sitä samaa unelmaa on onneksi jakamassa perheeni. En osaa pukea sanoiksi sitä tunnetta jonka tämä paikka on saanut aikaan. Eipä kai tarvitsekaan.
Meille tämä on paljon enemmän kuin vain pelkkä talo, ja sen rakennukset. Pihlaja on meidän turvapaikkamme. Paikka jota haluamme rakentaa pala kerrallaan omia unelmia seuraten. Ei tarvitse miettiä jälleenmyyntiarvoja, sillä tämä on se paikka josta emme lähde. Muuta kuin sitten jalat edellä, kun sen aika tulee. Tuo ajatus tuntuu hurjalta, mutta samalla aika rauhoittavalta.
Tänne me jäämme.
En muuten usko sattumiin. Neljäs päivä lokakuuta ei ole yksistään enää vuoden synkin päivä, vaan nykyään se on samalla myös meidän poikamme nimipäivä. Uskomatonta että tuo päivä sattui kaikista 365 päivästä äidin kuolinpäivälle. Pihlajan rakensi aikanaan Frans Pihlaja. Outo yhteensattuma sekin. Nimi on enne?
*************
Tämä oli lyhykäisyydessään meidän "talotarinamme" jonka Omppulan Suvi haastoi kertomaan
(tässä postauksessaan).
Kertokaa ihmeessä omat talotarinanne. Mielellään lukisin.
Irtoisiko talotarinaa?
