Joulu meni

En sitten koskaan palannutkaan kertomaan sitä viime postauksessa hehkuttamaani kukkoreseptiä. 

Arvaatte varmaan.. 

Unohdin koko reseptin. Ainoa asia jota muistan valmistuksesta, oli kukon marinointi inkivääri- ja currytahnassa sekä pitkä haudustusaika leivinuunissa.  

Ruoasta puheenollen. Meillä on syöty tänään vielä viimeisiä joululaatikoita. Kanoille jäi pieni nokare lanttulaatikon lopusta, ja koiralle maistiainen maksalaatikosta. Minähän olen meidän perheessä tunnetusti varsinainen roantähteistä-ruoaksi ekspertti, jos näin voisi sanoa. Meillä ei ruokaa jää haaskuun, ei edes jouluna. Silloin tällöin toki jotain salaatinloppuja ja sen sellaista, mutta nekin päätyvät kanojen (tai kalkkunoiden)  herkuiksi. Täytyy jälleen kerran päivitellä tuota kanaparven hyödyllisyyttä - ei sentään ihan vedestä viiniksi (hitsi), mutta kuitenkin keittiöjätteistä uudeksi ruoka-aineeksi.

Jonkinlainen vuodenkulullinen käännekohta tähän joulunaikaan liittyy. Vaikka koko talvi on vielä edessä, niin pitkä pimeä aika on selätetty, ja jotenkin mieli karkailee jo kevääseen.

 Päivä on pitenemään päin ja oliko asianlaita niin, että kohta on jo aika kylvää chilit?! Tomaatitkin heti tammi-helmikuun vaihteessa. Miten mieltä virkistävää ajatella kevättä!

Kiitokset teille lukijoille tästä vuodesta. 

Iloa ja valoa vuoden viimeiseen viikkoon.

Ulkosauna on meillä ahkeralla käytöllä, ja sinne on tänä iltanakin suunta. 

Onni ja autuus on oma pihasauna!

Saunaremontti ja vävypoika

Saunaremppa on edennyt, sanotaanko että.. sykäyksittäin. Välillä on mennyt viikkoja, että vanhan saunan ovea ei ole avattukaan. T on silti läpi syksyn, optimistiselle luonteelleen uskollisesti, vannonnut että joulusaunat löylytellään tynnyrisaunan sijasta vanhalla saunalla. 

Ja kuulkaa, kyllä se on ihan mahdollista. Tämähän ei tarkoita sitä, että saunaremontti olisi ns. taputeltu koko saunan osalta jouluun mennessä. Ehei. Jokikivilattia on edelleen pelkkä haave ja muutoinkin, saunakamarin puolella ei ole tehty vielä juuri mitään. Saunan puolella kuitenkin on tällä viikolla tapahtunut kovaa kyytiä, vähän ulkopuolista apuakin on käytetty. Mutta saunomiskunnossa se on mitä todennäköisemmin jo viikonloppuna!

Tällä hetkellä saunassa aherretaan lauteiden parissa, ja sitten puuttuukin enää uuden kiukaan asennus. 

Laudevärkit, vanhaa tuppeen sahattua koivulankkua, löytyivät navetasta. 

Vanhan kaatuneen omenapuun runko on odotellut jo muutaman vuoden sopivaa käyttökohdetta, ja nyt löytyi vapaa följarin paikka! Hauskaa, että kaikella on tapana löytää paikkansa. 

Jätimme saunaan vanhan tiilistä muuratun (suuren!) kertalämmitteisen kiukaan, mutta viereen asennamme tavallisen puukiukaan, jotta saunaan pääsee vähemmälläkin lämmittämisellä. Sitä voi välillä fiilistellä savusaunamaisista löylyistä, kun on aikaa lämmitellä saunaa vaikka koko päivä.

Saunakamarin osalta remontti jää loppukevääseen, kun on kelejä toteuttaa se jokikivilaattalattia. Lupaan raportoida kattavammin saunaremontin toteutuksesta, kunhan se on valmis!

Ai niin, ja olen tainnut vain instan puolella vilauttaa meidän uutta vävypoikaa?

Tyttöjen ilo ja tämän hetken riemu: Remu-pässi.

Remu on komea sarvipää, puhdas ahvenanmaanlammas-pässi. Hän on casanovamaisesta luonteestaan huolimatta, hyvinkin herrasmies. Remu on viipynyt meillä jo parisen viikkoa, ja hän antaa aikaansa yhdelle uuhelle kerrallaan, yleensä n. kaksi päivää. Sen kahden päivän ajan Remu ei näekään muita kuin sen hetkisen mielitiettynsä. Tämä hempeily on oikeasti huvittavaa katsottavaa! Pariskunta eristäytyy melkein kokonaan muusta laumasta, ja Remu vielä yleensä houkuttelee daaminsa lampolaan sisälle, muun lauman ulkoillessa. Tai sitten he makoilevat ulkosalla ja märehtivät samaan tahtiin, rinta rinnan! <3 Mielenkiintoista seurata sitten keväällä, tapahtuuko karitsoinnit siinä järjestyksessä kuin olemme tulkinneet Remun ihastuksista päätellen uuhien kiimat. 

Taisin mainita viime kerralla jotain kukko-kokkauksestani? Siitä tuli aivan taivaallisen hyvää! Taidan postata reseptin seuraavaksi, vielä kun muistan. 

Väriä kaamoksen keskelle

Ihmiset, se on viittä vaille virallisesti joulukuu! Marraskuu on justiinsa kohta selätetty ja siitä toipumiseen on aikaa kokonainen vuosi, ennen seuraavaa. 

Ajattelin tulla vinkkaamaan hauskasta yhteisestä puuhasta teille vauvatalouksille, joissa ei ole vielä ehditty joulusiivouksia aloitella. 

Vauvan värikylpy.

((Kuvat on sutta ja sekundaa - sitä, mitä laiskalla valokuvaajalla sisätiloissa marraskuussa on, kun ei jaksa säätää valotusaikoja, eikä käyttää jalustaa. ))

Väreinä käytimme mm. erilaisia marjoja soseutettuna. Paras keltainen väri syntyi siten, että keitin löysän maissivellin ja "maustoin" sen kurkumalla. Muita värejä syntyi mm. marja-aroniasta, mustikasta, puolukasta, mangosta, punajuuresta.

Vauvan värikylvyn toteuttamisesta löytyy googlen kautta paljon vinkkejä. Ohjeissa yleensä neuvotaan virittäytymään oikeaan tilaan kiirettömästi, tunnustellen erilaisia pintoja/värejä/muotoja. Meillä taiteilija oli hiukan suorituskeskeisempi, eikä juurikaan piitannut sen kummoisemman flown löytymisestä - vaan halusi heti syömään maalaamaan. Oikeaoppisesti toteutettuna syömisen ei pitäisi olla vauvalle "se juttu", mutta ilmeisesti meillä oli liian maistuvat värit, sillä syöminen tuntui olevan tässä taidepläjäyksessä ylivoimaisesti se paras juttu. Syntyi siinä sivussa kuitenkin tauluja, ja taidekortteja.

Joulu tulla jolkottaa

Ehkäpä sitä pikkuhiljaa, varovasti voisi viritellä jo hiukan joulumieltä, huomisen 1. adventin kunniaksi. 

Taidan tehdä illalla piparkakkutaikinan jääkaappiin odottamaan, jos vaikka huomenna olisi aikaa paistella pipareita. Tai oikeastaanhan, minä taisin jo viime vuonna nakittaa homman tuolle esikoiselle. Vinkkinä, jos jollakulla uupuu gluteenittomien joulupipareiden ohje, mm. täältä löytyy ohje johon olen itse ollut tyytyväinen. 

En ole erityisemmin mitenkään jouluihminen. Tai, no miten se määritellään? Siis, että jaksaisin askarrella, lähetellä joulukortteja, innostua lahjojen ostamisesta tms. Yksi asia on joulussa minulle kuitenkin tärkeä, ellei jopa pyhä. Ruoka! Jouluruoan pitää olla sitä perinteistä. Laatikoita, riisipuuroa,  karjalanpaistia, salaatteja, kaloja, rosollia. Ja sen kaiken täytyy olla itsetehtyä. Kinkusta tosin en välitä. Aiempina vuosina meillä on välillä jätetty kinkku kokonaan hankkimatta, ja korvattu se luomu naudanpaistilla. Mies ja esikoinen taitavat tosin vaatia tänä vuonna sen pienen kinkkunsa, joten se heille suotakoon. Toivottavasti tulevina vuosina omaan joulupöytään päätyy omaa kalkkunaa. 

Tai ehkä meillä ensi jouluna syödäänkin karitsanpaistia - kuka tietää. Ai että, tulipa nälkä!  

Laitoin leivinuuniin jo päivällä hautumaan kaksi Kukko Börjenpoikaa,  intialaisittain maustettuna. Tuoksusta päätellen, alkaisi ruoka olemaan kohta valmista. 

Lauantai-iltaa toivottelen!

Tatuointi ja maaseudun autioituminen

Oma koti kullankallis! 

Niin kiva kuin onkin - täältä metsäisen peltomaiseman ja hiljaisuuden tyyssijastasta  - lähteä silloin tällöin kaupunkiin, keskelle valoja ja vilinää - niin  paljon ihanampaa on palata kotiin, tuttuja läheneviä kapeita ja katuvalottomia teitä pitkin.

Aika jännä on huomata, miten sitä ajan kuluessa  kaipaa aina vain enemmän hiljaisuutta, rauhaa ja tilaa ympärilleen. Helsingissä, Lönnrotinkadulla oleva hotelli oli tosi rauhallinen, mutta silti en kyennyt nukkumaan, kun muutaman tunnin yössä. Ilmastolaite hurisi, ja kaduilla tööttäili autot  - joka puolelta kantautui ääniä, ei kovia - mutta omaa, huonoa,  nukkumistani häiritseviä. Aamulla pienessä pakkasessa, teki mieli kulkea henkeään pidätellen, välttääkseen autojen pakokaasuja. Ihmisillä oli kiire kaduilla töihin ja opiskeluihin. Moni oli mahdollisesti kulkenut jo hyvän tovin junalla/bussilla/ratikalla/metrolla päästäkseen töihin ja nauttivat siinä viimeisellä kävelyrupeamalla vielä ehkä kiireessä takeawaykahvit. 

Aina kauhistellaan, kuinka täällä maaseudulla etäisyydet on pitkiä. Harvoin puhutaan siitä matkustamiseen käytetystä ajasta. Täällä on ihan mahdollista edetä 40 km työmatka puolessatunnissa. Esikaupunkialueella, jo kymmenen kilometrin työmatka saattaa kestää pahimmillaan melkein tuplat. Autohan täällä maalla asuessa, on lähes pakollinen kapistus, ja onhan siinä oma selvä haittapuolensa ilmaston kannalta. Mutta ei sekään ole niin yksiselittäistä, sillä kyllähän moni kaupunkilainenkin omistaa auton. Kaupunkiajo sitapaitsi kuluttaa paljon enemmän polttoainetta ja näin tuottaa enemmän päästöjä, kuin vastaavasti tasaisilla nopeuksilla ajettu maantieajo. Hmm.. mihinköhän minä olen pyrkimässä tällä kirjoituksellani? En ole aivan varma.

Mutta se on pakko sanoa, että minua ottaa pääkupoliin maalla asuvien ihmisten tietynlainen syyllistäminen, ihan jo päättäjienkin tahoilta. Viimeksi kuuntelin radiosta Osmo Soininvaaran mielipiteitä Sotesta ja maaseutujen palvelujen vähentämisesta ja kihisin oikein kiukusta. Oikeastaan se ärsyttää, että äänestämäni puolueen ajatukset ovat täysin eriäviä tässä asiassa omistani. Minua ärsyttää, että  maalla asuminen kuvastaa jotenkin jälkeenjääneisyyttä. Miksi vihreät ajavat vain (pää)kaupunkilaisten asioista? Minua on alkanut pikkuhiljaa ärsyttää puolueen kaupunkilainen ajattelutapa, vaikka silti varmaan tulen heitä jatkossakin äänestämään (paremman puutteessa). Nykypäivän valtakunnallisesti toimivat nopeat etäyhteydet mahdollistaa monelle jo etätyön mahdollisuuden. Tämähän se aikoinaan mahdollisti maalle muuton meillekin. Oikeastaan, onko jatkuva ihmisten usuttaminen kasvukeskuksiin jo vähän passé, kun tekniikkakin mahdollistaa jo työskentelyn maantieteellisesti kaukana olevasta työpaikasta?  Onhan se nyt monenkin etu, että maaseutu pysyy asuttuna ja se tarjoaa erilaisia elämyksiä kaupunkiin väsyneillekin? Että ei mene vallan hökkelikylätasolle kehitys maaseudun kylänraiteilla. Puhumattakaan siitä, miten paljon onnettomia ihmisiä maan päällä olisikaan, jos oletusarvona pidetään sitä, että kaikki onnistuvat saavuttamaan hyvän elämän kaupungeissa!  Monella on juuret niin syvällä maaseudussa, että täysin luonnotonta ajatella, että kaikki sopeutuisivat kaupunkielämään. 

Niin ja nyt muistin. Minun piti oikeastaan vain tulla näyttämään tatuiointiani, ja ehkä ihan sivussa maninita kotiinpaluun aiheuttamasta mukavasta tunteesta. Vähän kyllä ehkä saatoin taas eksyä aiheesta. 

Niin, se tatuointi.

Omat voimaeläimeni, toteemiin piirrettynä.

Siinä se on ja pysyy - ikuisesti.