Vauvavuosi

Meillä on juhlittu tänään vauva taaperoksi. 

Vauvavuosi on takanapäin. Jollain tapaa tosi, tosi haikeaa. En muuten koskaan olisi uskonut, että nauttisin niinkään vauva-ajasta. Olen aina pitänyt lapsista, mutta jos nyt ihan rehellisesti myönnetään, en minä mikään vauvafani ole ollut. Edelleen minulta puuttuu varmaan se jokin geeni, joka kokee pakottavaa tarvetta saada vastasyntynyt/vauva syliin heti sellaisen nähdessä. 

Tämän takia 8 vuotta sitten adoptioprosessiin lähtiessämme, meidän hakukriteerinä ei ollut pieni vauva. Tasan viisi vuotta sitten eräänä helmikuisena perjantai-aamupäivänä sain puhelun töihin - meitä odottaa Etelä-Afrikassa suloinen 3,5 -vuotias poika. Menin silloisen työpaikkani kahvihuoneeseen ja kerroin uutiset, itkin. Pomo käski lähteä kotiin. Matkalla lähettelin tekstiviestejä kavereille ja sukulaisille. Kävelin Marimekon liikkeeseen ja ostin mustavalkoisen raitapaidan koossa 98. Tasan kahden viikon päästä meidän tulisi olla Etelä-Afrikassa, hakemassa esikoispoikaamme kotiin. Kaksi viikkoa meni aivan sumussa. Piti laittaa lastenhuone valmiiksi, ostaa vaatteita, perehdyttää äitiysloman sijainen. Tehdä kodista lapsiturvallinen. 

Hiukan reilu neljä vuotta myöhemmin, tein raskaustestin. Juhannusperjantaina. Olimme edellisenä päivänä hakeneet meidän 6 lammasta kotiin ja odottelimme juhannusvieraita. Sangriat jäi juomatta. En silti itkenyt, vaikka äärettömän iloinen olinkin. Laitoin taas viestiä läheisimmille kavereille. Olo oli epätodellinen. mutta ei ihan niin kaoottinen kuin silloin neljä vuotta sitten. Olihan nyt 9 kuukautta aikaa valmistautua, jos kaikki vain hyvin menee.  Ja menihän se. Tasan vuosi sitten meille syntyi potra tyttö, yli 4-kiloinen. Vauvakutsuilla lupasin, että en ota imetyksestä paineita. Kaupasta saa sitten korviketta, jos ei lähde sujumaan. Sanoin jopa, että imetys ei välttämättä ole "minun pala kakkua". Imetys ei todellakaan lähtenyt käyntiin helposti, mutta otin selvää, purin hammasta ja pääsimme kuin pääsimmekin täysimetykselle, ja sitä jatkui lähes 6-kuukauden ikään. Ja jatkuu muuten edelleen. Olen tästä päivästä lähtien taaperoimettäjä - sitäkään en olisi koskaan uskonut (enkä sitä, että vauva taapero nukkuu edelleen meidän välissä, perhepedissä loppuyön). 

Hyvin erilaiset tavat tulla äidiksi. 

Vastasyntynyt on tyhjä taulu joka mukautuu perheeseen ja sen tapoihin. 3,5-vuotias on jo tahtoikäinen, valmis pakkaus tapoineen ja luonteenpiirteineen - sopeutumista tarvitaan puolin ja toisin. Aina ei ole ollut niin helppoa (kenelläkään), mutta paljosta on selvitty.

Tänä iltana, isompaa ja pienempää, unille laittaessa tunsin yhtä voimakasta rakkautta ja kiitollisuutta kummastakin. Eivät ole nimittäin, kumpikaan, mitään itsestäänselvyyksiä. 

Kissoja, kakkuja

Huh-heijakkaa.

Miten te kissaihmiset oikein säilytätte järkenne?

Meillä on ollut kissat vasta perjantaista lähtien, ja tästä viikonlopusta ei ole vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut.  Pieneksi hetkeksi unohdin kahvikuppini keittiön pöydälle, ilman valvontaa - ja sehän meinasi koitua läppärin, puhelimen ja kameran kohtaloksi, se lipsahdus. 

Tämä nyt kirjoitettu viisi riviä tekstiä on vaatinut nyt noin kymmenen takapuolen nostoa penkistä, ja kissan nostamista, milloin mistäkin.

Puoliso täyttää tuossa vieressä astioita kylvömullalla, tomaatteja ja chilejä varten. Toiveajattelua, että meillä olisi vielä jotain istutettavaa kevään koittaessa? Säilyykö kissataloudessa _mikään_ vihreä hengissä, ja jos - miten? 

Suloisia nämä ovat kuin mitkäkin, mutta samaan aikaan aivan h e l v e t i l l i s e n rasittaviakin. 

Kaikella rakkaudella. 

Kissoista kakkuihin.

Kanaset ovat intoutuneet munimaan (valon lisääntyessä) siihen tahtiin, että mikäli munakas jo maistumaan vähän puulta, voi aina leipoa marenkikakun. Tämä kakku on todella helppo ja päälle voi kumota lähestulkoon mitä vain.

Punaisen Pihlajan Pavlova:

Marenki (3-4 kerrosta):

4 kananmunan valkuaista

2,5dl sokeria

1tl sitruunamehua

2rkl perunajauhoja

Täyte:

2prk kermaa

1 rasia tuorejuustoa

100g suklaata

1. Vaahdota valkuaiset puhtaassa kulhossa (mielellään lasi- tai teräskulho), lisää sokerit ja perunajauho hiljalleen ja vasta lopuksi sitruunamehu. 

2.Piirrä leivinpaperiin ympyrät (halk. n. 20cm), ja levitä vaahto leivinpaperille lusikalla.

3. Paista uunissa 125 asteessa, n. 1-1,5 h

4. Vatkaa kerma ja lisää tuorejuusto. Lisää sulatettu suklaa (varo lisäämästä suklaata liian kuumana, jotta seos ei mene rakeiseksi. )

5. Lusikoi täyte kerrosten väliin ja päälle. 

6. Koristele karkeilla, marjoilla tai hedelmillä.

vink-vink: 

Marengin voi tehdä jo päiviä etukäteen.

Voit maustaa  marengin esim. suklaalla, hasselpähkinärouheella, tai vaikkapa mansikkatomusokerilla.

Sohvapöytä

Meillä on viimein ihan oikea sohvapöytä. 

Messinkijalkainen, marmorikantinen sohvapöytä, joka painaa kuin synti. 

Tuohon sohvan eteen on pyöritelty milloin mitäkin meiltä löytyvää mööbeliä, mutta ei siihen ole oikein mikään tuntunut asettuvan. Pisimpään sohvapöydän virkaa palveli ronskisti ihan vain kaapelikela - ja ihan hyvin palvelikin siinä hommassa. Koko tämän ajan, kohta jo kolme vuotta, olen kuitenkin vilkuillut meille sopivaa sohvapöytää. Pyöreä pöydän muoto olikin oikeastaan ainoa vaatimus, muuten katselin sohvapöytiä ihan avoimin mielin. Torit, Huutonetit ja kaikki käytetyn/vanhan tavaran myyntipalstat. Pilvin pimein löytyi kaikkia ihastuttavia vanhoja talonpoikaispöytiä, mutta ei mitään, meille, sohvapöydäksi sopivaa - ja pyöreää. 

Sohvapöytä onkin niitä harvoja uusia huonekaluja, joita meille on uutena hankittu. Ajattelen, että vaikka marmori nyt tuntuu niin kovasti pinnalla olevankin, luonnomateriaalina se on ajaton valinta - ja näyttää hyvältä vielä vuosien (vuosikymmenten!) kuluttua. 

Rossipohjaisessa talossa, paukkupakkaset vielä tuoreessa muistissa (jalanpohjissa), investoin myös paksuihin villamattoihin. Alesta tietenkin, kuinkas muutenkaan. Olen muuten ihan älyttömän tyytyväinen näihin Elloksen paksuihin, punottuihin villamattoihin.

Takkaan tuli ja sitten teen keittoon. 

Rentoa sunnuntai-iltaa kaikille.

Arkea, arkea.

Takkuinen vuodenalku blogin puolella. 

Tiedätte varmaan.. Arki, eläimet, lapset, kotityöt, läksyt, flunssat ja mitänäitänyton. 

Onneksi on Instagram. 

En minä varmaan jaksaisi innostua kuvaamisesta, jos ei olisi Instan tapaista nopeaa väylää jakaa ottamiaan kuviaan. Oma aika on aika ns. kortilla, ja välillä on ihan rentouttavaa sommitella kakkupalaa ja hortensiaruukkua ihan vain vaikkapa yhtä kuvaa varten. Yhtä terapeuttista on käydä lampolassa rapsuttelemassa lampaita. Ottaa Armi kainaloon ja miettiä miltäköhän sen tulevat karitsat näyttää. Tuleeko niitä yksi vaiko kaksi, ja meneekö synnytys hyvin. 

Välillä kuitenkin on kiva käydä täällä blogin puolella kirjoittelemassa kuulumisia. Olen kamalan otettu, että niin moni jaksaa käydä täällä (statistiikan mukaan), vaikka päivitystahti on aivan surkea. Tavallaan tämä blogi on  jonkinlainen henkireikä, etenkin nyt tässä elämänvaiheessa jolloin ei juuri *omaa aikaa* ole. En ole miettinyt kertaakaan blogin kirjoittelun lopettamista. Jossain kohtaa omaa aikaa on taas eri tavalla, ja pääsen päivittelemään useammin.  Tosin, silloin en voi enää ehkä samalla tavalla ihan joka kerta kaataa kyytipojaksi lasillista valkoviiniä, niin kuin nyt on ollut tapana. (Kevät  todellakin on jo nurkan takana, koska punkku on vaihtunut valkkariin - se jos mikä on varma kevään merkki!)

Kaiken kaikkiaan meillä on eletty tammikuussa ihan tuiki tavallista arkea. 

Iloittu kanojen munintatauon päättymisestä. Taas on kaapit pullollaan kananmunia, ja munakasta kokataan kyllästymiseen asti.

Ihasteltu Remu-lainapässiämme, joka niin mallikkaasti käyttäytyi koko kyläilyreissun ajan. 

...Pyyhitty silmäkulmia kun oli jäähyväisten aika. 

Toivotaan että Remu tulee taas ensi vuonna!

Sairasteltu. Pikkusisko on potenut flunssaa aina flunssan perään. Toivottavasti sairastelukierre olisi nyt tältä erää ohi. 

Ja sitten olen ihan vain nauttinut tästä ajasta. 

Tämä onkin sitten ihan oma ahdistuksen aiheensa. Nimittäin tämä ajan kuluminen. Tutkijoiden mukaan ajan kulun tuntua voi hidastaa muuttamalla omia rutiineitaan ja tekemällä arkisia asioita uudella tavalla. Ajattelin laittaa huulipunaa päiväkävelylle ja ottaaa itsestäni ulkohuussiselfien, koska en keksinyt muutakaan.

En tiedä onko tässä nyt varsinaisesti mistään kriisistä kyse, mutta kyllä vaan niin tutulta tuntui Olga Temosen neljänkympin kriisi -kirjoitus (täällä). Ja vaikka vielä on muutama vuosi aikaa tuohon maagisen neljänkympin rajapyykkiin, se kyllä kummittelee jo armotta mielessä. Podin muistaakseni jonkinlaista 3-kympin kriisia ollessani vasta 25-vuotias, joten jos se kriisi olisi nyt samaan tapaan tulossa etukäteen. Että on sitten vuosia jo ehditty kriiseilemään, kun sen aika koettaa. 

Tuosta omasta kuvasta ja iästä tulikin mieleen kalkkunat. Minä olen alannut pelkäämään meidän Teuvoa. Teuvo uhittelee ja pörhistelee minulle (ja F:lle). Eilen olin viemässä kalkuille ruokaa, ja Teuvo ihan meinasi tulla ottamaan lähikontaktia. No minä toimin primitiivisesti perääntymällä, ja siitäkös Teuvo varmaan innostui. Oli ihan soitettava T:lle, että tulee nyt herra ihan itse laittamaan vaan kalkuille apetta kulhoon. Oikein ottaa vähän pattiin tämä oma pelkuruus. Pelätä nyt höyhensarjalaista kalkkunaa, jonka elopaino on alle puolet omastani. Hitto. Taidan laittaa huomenna kypärän päähän ja mennä ottamaan Teukan kanssa matsia. 

Lopppuu sekin pörhistely.

Vuosi 2015

Aloin listaamaan mieleeni tapahtumia vuodesta 2015, facebookin uutisvirrasta inspiroituneena. 

Tähän liittyen ajattelin kysäistä puolisoltani, mitä hän muistaa menneestä vuodesta. 

Kysyin tätä lähinnä oman muistini tueksi, sillä vuoden 2015 aikana olen epäillyt itselläni useamman kerran dementiaa, tai vähintäänkin alkavaa alzheimerin tautia.

Oma muistikuva vuoden 2015 tapahtumista:

-Vauvan syntymä

-Vauva-aika

- (jatkuva) Imetys

Puolisolta kysyttäessä, lista vuoden 2105 tapahtumista oli jotakuinkin seuraavanlainen:

-Kalkkunat

-Pässi

- Uusi kanala

-Sauna

- Puita

- Metsäkärry

-Perälana

- Valkosipulit (!!)

Ei muuta? Kysyin vähän hälmistyneenä. Ei kuulemma.

Saattaa olla, että olen sittenkin huolissani enemmän tuosta puolisoni alkavasta muistisairaudesta kuin tästä omasta hajamielisyydestäni.

Hyvää alkanutta vuotta!