Vauvavuosi

Meillä on juhlittu tänään vauva taaperoksi. 

Vauvavuosi on takanapäin. Jollain tapaa tosi, tosi haikeaa. En muuten koskaan olisi uskonut, että nauttisin niinkään vauva-ajasta. Olen aina pitänyt lapsista, mutta jos nyt ihan rehellisesti myönnetään, en minä mikään vauvafani ole ollut. Edelleen minulta puuttuu varmaan se jokin geeni, joka kokee pakottavaa tarvetta saada vastasyntynyt/vauva syliin heti sellaisen nähdessä. 

Tämän takia 8 vuotta sitten adoptioprosessiin lähtiessämme, meidän hakukriteerinä ei ollut pieni vauva. Tasan viisi vuotta sitten eräänä helmikuisena perjantai-aamupäivänä sain puhelun töihin - meitä odottaa Etelä-Afrikassa suloinen 3,5 -vuotias poika. Menin silloisen työpaikkani kahvihuoneeseen ja kerroin uutiset, itkin. Pomo käski lähteä kotiin. Matkalla lähettelin tekstiviestejä kavereille ja sukulaisille. Kävelin Marimekon liikkeeseen ja ostin mustavalkoisen raitapaidan koossa 98. Tasan kahden viikon päästä meidän tulisi olla Etelä-Afrikassa, hakemassa esikoispoikaamme kotiin. Kaksi viikkoa meni aivan sumussa. Piti laittaa lastenhuone valmiiksi, ostaa vaatteita, perehdyttää äitiysloman sijainen. Tehdä kodista lapsiturvallinen. 

Hiukan reilu neljä vuotta myöhemmin, tein raskaustestin. Juhannusperjantaina. Olimme edellisenä päivänä hakeneet meidän 6 lammasta kotiin ja odottelimme juhannusvieraita. Sangriat jäi juomatta. En silti itkenyt, vaikka äärettömän iloinen olinkin. Laitoin taas viestiä läheisimmille kavereille. Olo oli epätodellinen. mutta ei ihan niin kaoottinen kuin silloin neljä vuotta sitten. Olihan nyt 9 kuukautta aikaa valmistautua, jos kaikki vain hyvin menee.  Ja menihän se. Tasan vuosi sitten meille syntyi potra tyttö, yli 4-kiloinen. Vauvakutsuilla lupasin, että en ota imetyksestä paineita. Kaupasta saa sitten korviketta, jos ei lähde sujumaan. Sanoin jopa, että imetys ei välttämättä ole "minun pala kakkua". Imetys ei todellakaan lähtenyt käyntiin helposti, mutta otin selvää, purin hammasta ja pääsimme kuin pääsimmekin täysimetykselle, ja sitä jatkui lähes 6-kuukauden ikään. Ja jatkuu muuten edelleen. Olen tästä päivästä lähtien taaperoimettäjä - sitäkään en olisi koskaan uskonut (enkä sitä, että vauva taapero nukkuu edelleen meidän välissä, perhepedissä loppuyön). 

Hyvin erilaiset tavat tulla äidiksi. 

Vastasyntynyt on tyhjä taulu joka mukautuu perheeseen ja sen tapoihin. 3,5-vuotias on jo tahtoikäinen, valmis pakkaus tapoineen ja luonteenpiirteineen - sopeutumista tarvitaan puolin ja toisin. Aina ei ole ollut niin helppoa (kenelläkään), mutta paljosta on selvitty.

Tänä iltana, isompaa ja pienempää, unille laittaessa tunsin yhtä voimakasta rakkautta ja kiitollisuutta kummastakin. Eivät ole nimittäin, kumpikaan, mitään itsestäänselvyyksiä.