 |
| Yllä vanhoja kuvia Pihlajasta, ennen remppaa. Kuvitelkaa, meillä on viikon sisällä käynyt kaksi (!) eri (!!) toimittajaa tekemässä juttua. Jutun aiheet ovat pyörineet seuraavien teemojen ympärillä: yrittäjyys maaseudulla, vanhan pohjalaistalomme kunnostustyöt ja kaupungista maallemuutto (meidän kohdallamme paluumuutto). Asiana ehkä kiinnostava? Vielä muutama vuosi takaperin itsekin luin mielelläni näitä tarinoita maallemuuttamisesta, kuinka ihmiset ovat päätyneet kääntämään uuden sivun elämässään ja asettuneet jonnekin "Jumalan selän taakse" kasvattelemaan omia porkkanoitaan ja hoitelemaan kanaparveaan.
Downsifting, sillä kai sitä halutaan kutsua. Itse en sitä mielelläni kuitenkaan käytä, koska se kuulostaa omaan korvaan liian muodikkaalta ja jotenkin... keskiluokkaiselta?! Eihän sitä nyt herranje asuntolainainen ihminen voi heittäytyä pois, tuosta noin vaan, oravanpyörästä ja alkaa tekemään sellaisia asioita, mitä haaveilee tekevänsä vasta eläkeiässä.
Vai entä jos sittenkin?
Tuon ajatuksen kanssa jonkin aikaa painittuamme, päätimme kokeilla.
Meillä oli alun perin tarkoitus kunnostaa nykyinen kotimme kesäasuttavaksi lomapaikaksi, lähinnä sillä ajatuksella, että tämä talo säilyisi pystyssä eläkepäiviimme asti. Suunnitelmat nopeutuivat kuitenkin aika nopeasti. Lapsen saaminen nopeutti niitä aivan varmasti entisestään, mutta se ei silti ollut syynä muuttoomme. Kyllä lapsista ihmisiä kasvaa kaupungissakin.
Mikä hulluus sitten lopulta rohkaisi meidät pakkaamaan kimpsut&kampsut ja muuttamaan kaupungista maalle, irtisanoutumaan vakituisista työpaikoista ja aloittamaan uusi elämä jokseenkin "tyhjän päällä" tutuissa lapsuuden maisemissa?
Unelma sellaisesta paikasta jossa tietää olevansa Kotona. Se tunne ei vaan vielä, ennen Pihlajaa ollut kolahtanut. Vielä silloinkin, kun asuimme kaupungissa ja kävimme Pihlajassa lähinnä viikonloppuisin ja lomillamme, tuntui aina Pihlajaan tullessamme kerta toisensa jälkeen vahvemmin siltä, että olemme tulleet perille, Kotiin. Tuntui, että oli olemassa kaksi erillistä elämää - yksi kaupungissa ja toinen maalla. Maalla oleva elämä; kiirettömyys, luonnonläheisyys, vapaus, hiljaisuus ja oma rauha alkoivat vaan vetää meitä paljon voimakkaammin puoleensa. Oli myös yksi elokuva - joka siinä vaihtoehtoja punnitessa - teki vaikutuksen. Revolutionary Road. Muistan vielä kuinka sen elokuvan lopputekstien jälkeen, olimme molemmat aivan hiljaa, ja tiesimme kumpikin täsmälleen mitä toisen pään sisällä liikkuu. Seuraavana päivänä kävimme Asuntomessuilla ja totesimme, että Amurin työläismuseokortteli tarjoaa meille enemmän vinkkejä asumiseen.
Toinen merkki (merkeiksi mä nämä miellän) oli Kaarina Davisin kirja: Irti Oravanpyörästä. Tuota kirjaa en olisi itse päätynyt lukemaan, ellei siitä olisi minulle vinkannut eräskin miespuolinen lääkäri vastaanotollaan. Tämähän on ihan selvä merkki!? Kuinka usein itse päädytte juttelemaan kirjoista, lääkärissä käydessänne? Lääkäri kirjoitti kirjan nimen ylös pienelle muistilapulle ja nopeasti hankin sen omakseni. Olen suositellut kirjaa kaikille tutuille (ja tuntemattomillekin), sellaisillekin jotka haaveilevat ehkä ihan toisenlaisesta elämästä kuin itse. Kirja kyllä pistää miettimään. Itse laitoin tämän kirjan kiertoon joululahjaksi, ja kirjoitin sisäkanteen toiveen, että lahjansaaja laittaisi kirjan eteenpäin luettavaksi sellaiselle ihmiselle, jonka uskoo saavansa jotain hyvää kirjasta, tai vaikka vaan ihan hyvänä lukukokemuksena, jos ei muuten.
Kirjan tapaan, emme elä askeettisesti pienessä mökissä,ilman sähköjä, vesiä ja muita mukavuuksia. Päinvastoin, elämme paljon laadukkaammin mitä koskaan kaupungissa. Tilaakin on, ehkä jopa liikaakin. Puolustelen sitä sillä, että vanhan talon säilyttäminen ja kunnostaminen on aina jollain tapaa kulttuuriteko. Vanhojen talojen säilyttäminen on tärkeää maisemallisesti ja historiallisesti. Ihmisen on hyvä tietää, mistä on tullut. On hirvittävän surullista, että vanhoja taloja ei arvosteta niille suotavalla ja kuuluvalla tavalla, vaan ne saatetaan surutta laittaa maan tasalle, pois uuden tieltä. Tai sitten vaihtoehtoisesti perikunnat pitävät tyhjillään seisovista pirteistään kynsin ja hampain kiinni, talon luhistuessaan niille sijoille.
Vinkki: sikäli mikäli sinulla sattuu olemaan jokin tietty vanha talo kiikarissa, ota yhteyttä perikuntaan/omistajiin ja aloita väsytystaistelu. Tee selväksi, että aikeenasi on säilyttää talo pystyssä ja kunnostaa taloa sen historiaa ja talon henkeä kunnioittaen. Monesti ne vanhat torpat ja mummonmökit ovat perikunnille/omistajilleen tulvillaan täynnä muistoja ja ajatus niiden myynnistä saattaa hirvittääkin. Tavallaan ymmärrän tuon tunteen, että ei ole helppo myydä paikkaa josta rahallisesti käytännössä ei hyödy juuri mitään, ja toisekseen ei ole taetta siitäkään, säilyykö talo myymisen jälkeen lainkaan entisellään, tai ylipäätään pystyssä.
******
Oho, tulipa tajunnanvirtaa.
Eipä mulla tällä kertaa muuta, kuin että kaikki vaan maalle muuttamaan ja vanhaa taloa kunnostelemaan :) Vitsivitsi. Uskaltakaa olla ja tehdä juuri sitä, mikä teille tuottaa iloa. (olipa niiiiiiin kliseinen loppu, että alan voida pahoin).
ps. Tutuille tiedoksi, jotka lehtijutusta tunnistaa: Ei me sitten ite olla pärstävärkkejämme ja höpinöitämme lehdille tarjottu, vaan kummallista kyllä, lehdistä ovat meille ehdottaneet juttuja. Naureskelin keskiviikkona toimittajalle, että meidän naamavärkit on pian niin kuluneita, kun alvariinsa joutuu lehdissä poseeraamaan (tai siis "poseeraus" ei todellakaan kuvasta meidän ilmeitä kuvissa.. otan osaa ja osoitan täyden myötätuntoni toimittajia kohtaan)
|
Kun ei mulla niitä Asuntomessukuvia oo tänne blogiin tarjota, niin kävisikö Amurin työläiskorttelin museosta pari vuotta sitten napatut kuvat? ;)
Kuitenkin siltä varalta, että oma punainen tupa maaseudun rauhassa houkuttaa,
käy kurkkamassa Maaseutuinfon sivut. Löysin ko. verkkoportaaliin vähän vahingossa, ja ideana tuo on hyvä.
Unelmia ja haaveita perjantaihinne!
